"Ette aio lähteä Pariisiin! Ette läh… — no hyvä, mutta minne ihmeeseen te sitten aiotte lähteä?"
"En minnekään."
"Ette ihan minnekään? — ette minnekään muuanne kuin tänne?"
"En minnekään muuanne kuin juuri tänne — olen täällä koko kesän."
Toverini otti ostoksensa ja sanaakaan sanomatta lähti puodista — lähti loukkaantunut ilme kasvoillaan. Kun oli katua vähän matkaa astuttu, katkaisi hän äänettömyyden ja sanoi vaikuttavasti: "Se oli vale — se on minun vakaumukseni!"
Kun aika oli täytetty, oli laivakin valmiina ottamaan vastaan matkustajansa. Minut esitettiin sille nuorelle herralle, jonka olin saanut hyttitoverikseni, ja huomasin hänet älykkääksi, rattoisaksi, epäitsekkääksi, kaikin puolin jalomieliseksi, kärsivälliseksi ja ihmeteltävän hyväntahtoiseksi nuoreksi mieheksi. Ei ainoakaan niistä matkustajista, jotka seurasivat mukana "Quaker Cityllä", kieltäne näiden sanaini oikeutusta. Valitsimme hytin, joka oli tyyrpuurin puolella, siipien etupuolella, välikannella. Siinä oli kaksi vuodetta, murheellinen paksulasinen akkuna, pesukaappi astioineen ja pitkä, ylellisesti pehmustettu kaappi, joka samalla teki sohvan virkaa — ja osaksi oli kamssujemme säilytyspaikkana. Huolimatta kaikista näistä huonekaluista mahtui siinä vielä kääntymään, vaikka ei kissaa olisi mahtunut kieputtamaan, ei ainakaan isoa kissaa. Mutta olihan tuo kuitenkin melkoinen hytti laivan hytiksi ja kaikin puolin tyydyttävä.
Laivan lähtöpäiväksi oli määrätty eräs lauantai kesäkuun alkupuolella.
Vähän puolenpäivän jälkeen minä tänä merkillisenä lauantaina saavuin satamaan ja lähdin laivaan. Pelkkää kiirettä ja sekamelskaa. (Olen nähnyt tämän huomautuksen jossain muualla.) Rantasilta oli täynnään ajoneuvoja ja ihmisiä; matkustajia saapui ja kiirehti laivaan; laivan kansi oli täynnään arkkuja ja kapsäkkejä. Vihmasateessa kulki ja töllisteli retkeilijäryhmiä huomiota herättämättömiin matkapukuihin puettuina, ja he näyttivät niin lakastuneilta ja surkeilta kuin kananpoikaset sulkasadossaan. Uljas lippumme, saman surkeuden uhri, riippui märkänä ja alakuloisena pitkin mastoa. Se kaiken kaikkiaan oli noloin näky, mitä ajatella saattoi. Tämä oli huvimatka — sitä ei käynyt kieltäminen, seisoihan se ohjelmassa — olihan se piletissäkin mainittu — mutta ei totisesti se ylimalkaan siltä näyttänyt.
Kaiken tämän mäiskeen ja jyryn ja pauhun ja huudon ja höyryn pihinän jälkeen kajahti vihdoinkin käsky "irti maasta!"— äkillinen hyökkäys porrassillakkeille — saattajat purkautuvat maalle — siivet alkavat pyöriä ja olemme liikkeellä — matka on alkanut! Kaksi sangen mietoa hurraata kohosi rantasillalta vettä tiukkuvasta yleisöstä; me vastasimme yhtä siivosti livettävältä kannelta; lippu teki yrityksen liehua, mutta siitä ei tullut mitään; ja "tykkipatteri" vaikeni — ei ollut ruutia. Keksimme nyt, että tähän "patteriin", josta olimme niin riemuinneet, kuuluikin tarkalleen yksi tykki, kun kaikki luettiin, ja minä luin ne itse — yksi tykki, joka oli liian pieni kenttätykiksi, mutta kyllin pieni kynttilänjalaksi.
Ajoimme alas sataman suuhun ja kävimme siellä ankkuriin. Satoi yhä. Eikä vain satanut, vaan vielä myrskysikin. "Ulkopuolella", sen näimme itse, oli kauhea aallokko. Meidän täytyy pysyä alallamme tyynessä satamassa, kunnes myrsky asettuu. Matkustajia on viidestätoista valtiosta; vain harvat heistä ovat ennen olleet merellä; ilmeisestikin olisi varomatonta usuttaa heidät rintansa täydeltä puhaltavaa myrskyä vastaan, ennenkuin ovat ennättäneet päästä merijaloilleen. Meitä oli saatellut kaksi höyryhinaajaa, sillä laivalla oli vielä iloinen nuori newyorkilainen samppanjaseurue, joka oli lähtenyt mukaan asianmukaisesti ja vanhan kansan tapaan hyvästelläkseen erään heikäläisensä, ja nämä palasivat iltapuoleen takaisin ja nyt olimme yksinämme syvyyksillä. Viiden sylen vedellä vain ja pohjaan lujasti ankkuroituina. Ja kaiken lisäksi juhlallisessa sateessa. Huvia ettei paremmasta väliä.