Opas tuijottaa häneen hämmästyneenä "Ei — tuhannen vuosi ennen hän synty."
Sitten egyptiläisen obeliskin. Taas: "Michelangelon tekemä?"
"Oh, mon dieu, hyvä herra! Tämä kaksi tuhannen vuosi ennen hän synty!"
Toisinaan hän siihen määrään väsyy tämän herkeämättömän kyselyn johdosta, ettei hän tahdo uskaltaa näyttää meille mitään. Hän on kaikilla tavoilla, mitä suinkin on keksiä voinut, koettanut saada meidät ymmärtämään, että Michelangelon vastuulle tulee vain osa maailman luomisesta, mutta syystä tai toisesta hän ei ole vielä siinä onnistunut. Silmämme ja korvamme, jotka ovat tutkimuksista ja kiertokatselusta liian rasittuneet, ovat huojennuksen tarpeessa, taikka meistä ehdottomasti tulee idiootteja. Tämän oppaan täytyy sen vuoksi kärsiä edelleenkin. Ellei se häntä huvita, sen pahempi hänelle, Meitä se huvittaa.
Voisinpa tähän paikkaan sovittaa pienen luvun näistä maanvaivoista, eurooppalaisista oppaista. Moni mies on sydämessään toivonut, että hän tulisi oppaatta toimeen. Mutta tietäen, ettei se käy päinsä, hän koettaa saada hänestä jotain huvitusta korvaukseksi hänen seuransa tuottamasta rasituksesta. Meille tämä onnistui, ja jos meidän esimerkkimme voi olla toisille hyödyksi, niin kehoitamme sitä kaikin mokomin koettamaan.
Oppaat osaavat englantia juuri sen verran, että osaavat kaikki asiat sekoittaa, niin ettei niissä ole pontta, ei perää. He osaavat sanottavansa ulkoa — jokaisen näyttämänsä veistoksen, maalauksen, katedraalin tai muun ihmeen historian. He osaavat sen ja latelevat sitä kuin papukaija — ja jos keskeytätte ja suistatte heidät radalta, täytyy heidän palata takaisin ja alkaa taas alusta. Koko elämänsä heidän täytyy näytellä ulkomaalaisille ihmeteltäviä esineitä ja kuulla heidän ihastuksen purkauksiaan. Ihmisluonnolle ominaista on iloita, kun voi herättää ihastusta. Se se yllyttää lapsia sanomaan voimallisia asioita ja tekemään nurinkurisia ja kaikin tavoin herättämään huomiota, kun on seuraa läsnä. Se se saa juorusuut lähtemään liikkeelle sateesta ja myrskystä huolimatta voidakseen ensimmäisenä kertoa jonkun huomiota herättävän pienen uutisen. Helppo on siis käsittää, mikä intohimo siitä oppaassa kehittyy, hänelle kun on suotu joka päivä näyttää vieraille ihmisille ihmeitä, jotka saavat heidät ihailusta kerrassaan haltioihinsa! Hän siitä pöyhistyy niin, ettei mitenkään enää voisi elää vaatimattomammassa ilmakehässä. Kun olimme tämän perille päässeet, emme enää koskaan joutuneet haltioihimme — emme enää koskaan ihailleet mitään — emme koskaan osoittaneet muuta kuin liikkumattomia naamoja ja tyhmää välinpitämättömyyttä, vaikka opas olisi meille näyttänyt kuinka yleviä ihmeitä. Olimme keksineet heidän heikon kohtansa. Olemme siitä pitäen mitä parhaiten käyttäneet keksintöä hyväksemme. Toisinaan olemme saaneet oppaan suuttumaan, mutta oma rauhallisuutemme ei ole koskaan järkkynyt.
Tavallisesti tohtori esittää kysymykset, hän kun osaa säilyttää vakavan naamansa ja näyttää enemmän haltioituneelta idiootilta ja äänensä sävyyn panna enemmän typeryyttä kuin kukaan toinen elävä ihminen. Hänelle se on luontaista.
Genovan oppaat opastavat erikoisella mielihyvällä amerikkalaisia seuroja, koska amerikkalaiset niin kovasti ihmettelevät kaikkia Columbuksen muistoja ja osoittavat niin paljon tunteellisuutta ja mielenliikutusta niiden edessä. Meidän oppaamme oli täynnään vilkkautta — täynnään malttamattomuutta. Hän sanoi:
"Tule minu kanssa, hyvä herra! — tule! Minä teille näyttä Christoforo Colombo käsikirjoitus! — hän itse kirjoitta! — hän itse kirjoitta oma käsi kanssa! — tule!"
Hän vei meidät kunnan palatsiin. Vaikuttavan avainten etsimisen ja lukkojen avauksen jälkeen tuo tahraantunut vanha asiakirja levitettiin eteemme. Oppaan silmät säteilivät. Hän tanssi ympärillämme ja naputti pergamenttia sormellaan: