"Santa Maria! — teme se kuvapatsas! — teme se pedestaal!"
"Ah, kyllä näen, kyllä näen — onnistunut yhdistelmä — sangen onnistunut yhdistelmä, tosiaan. Onko — onko tämä ensi kerta, kun tälle herralle yleensä on patsasta tehty?"
Tämä pilapuhe ei enää mennyt oppaaseen — hän oli saanut kylläkseen.
Olemme koko lailla ylläpitäneet tämän roomalaisen oppaan mielenkiintoa. Eilen vietimme taas kolme tai neljä tuntia Vatikaanissa, tuossa omituisten nähtävyyksien ihmemaailmassa. Olimme jo hyvin vähällä ilmaista mielenkiintoa, toisinaan — ja ihastustakin — oli sangen vaikeata pidättyä siitä. Mutta onnistui se meille kuitenkin. Opas oli ymmällään — ei tiennyt mitä tehdä. Hän juoksi itsensä miltei läkähdyksiin etsiessään kaikenlaisia kummallisia nähtävyyksiä ja käytti meitä kohtaan kaiken kekseliäisyytensä, mutta yhtä huonolla seurauksella, emme kertaakaan osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa. Lopun lopuksi hän oli säästänyt sen, mitä hän piti suurimpana ihmeenä — kuninkaallisen egyptiläisen muumion, ehkä parhaiten säilyneen, mitä on koko maailmassa. Hän vei meidät sen luo. Hän oli tällä kertaa niin varma asiastaan, että hiukkanen vanhasta innostuksesta palasi häneen takaisin:
"Hyvä herra katso! — Muumio! Muumio!"
Monokkeli kohosi silmään yhtä tyynesti, yhtä tutkistelevasti kuin koskaan.
"Ah — minkä sanoittekaan olevan tämän herrasmiehen nimen?"
"Nimen? — ei hänellä ole nimi! — Muumio! — egyptiläine muumio!"
"Tietysti, tietysti. Täällä syntynyt?"
"Ei! Egyptiläine muumio!"