Ei vieläkään tehnyt Ranska mitään hänen hyväkseen. Kuinka on tämä selitettävä? Luulen, ettei sitä voi selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Muistamme, että kun ei Johanna ollut joukkojen etunenässä, he eivät tehneet mitään; mutta kun he saivat nähdä hänen valkean sotapukunsa tai hänen lippunsa, syöksyivät he ehdottomasti vaikka tuleen. Mutta kun hän haavoittuneena vaipui maahan, valtasi heidät pakokauhu ja he juoksivat kuin lampaat. Tästä päättäen eivät he vielä olleet entisestään paljon muuttuneet. He olivat vielä arkamielisiä, vailla itseluottamusta, johon heitä huono hallitus oli monien miespolvien aikana kasvattanut. Kuninkaat olivat olleet petollisia suurille vasalleilleen ja sotapäälliköilleen, vasallit jälleen heille ja toisilleen. Sotamiehet tunsivat, että Johannan kanssa he olisivat voineet jotakin toimittaa, mutta ilman häntä eivät mitään. Hän oli päivänpaiste, joka voi elvyttää jäätyneet mielet toimintaan. Mutta nyt he jälleen jäätyivät, sotaväki ja koko Ranska oli sama kuin ennen, kuin kuollut ruumis; voimaton ajattelemaan, toivomaan, vailla kunniantuntoa ja toimintahalua.
Toinen luku.
Kun Johanna oli vangittu, täytyi minun oleskella Compiègnen kaupungissa ja parannella haavojani, mutta lokakuun alkupuolella olin jo niin toipunut, että saatoin jälleen käyttää aseita. Olin taas mukana kahdessa taistelussa, mutta minut haavoitettiin uudestaan, niin oli onni minullekin nyt vastainen.
Lokakuun 25 päivää vasten yöllä läksivät viholliset äkkiä matkaansa ja siinä hälinässä pääsi joku heidän vangeistaan pakenemaan ja ontui kalpeana, kuihtuneena minun asuntooni, jolloin ihmeissäni huudahdin:
"Mitä? Vielä elossa? Noel Rainguesson!"
Se oli todellakin hän. Me iloitsimme siitä, että olimme toisemme löytäneet, mutta olimmehan suruissammekin. Johannan nimeä emme voineet mainita, vaikka puhuimme hänestä.
Vanha d'Aulon, joka myös oli haavoittuneena ja vankina, oli vielä Johannan luona ja palveli häntä Burgundin herttuan luvalla. Johannaa kohdeltiin vielä arvonsa mukaisesti, niinkuin ylhäistä sotavankia ja niin tehtiin edelleenkin, kunnes hän joutui tuon paholaisen palvelijan, Cauchonin käsiin.
Kaivaten me myöskin puhuimme uskollisista ystävistämme, jotka olivat kaatuneet onnettomassa taistelussa toukokuun 24 päivänä. Noel lausui ystävällisiä ja ylistäviä sanoja vanhan toverimme, Paladinin muistoksi, joka vaikka oli kehuskeleva, kuitenkin kehittyi todelliseksi aatelismieheksi ja ritariksi, joka osasi hyvin käyttäytyä ja sai vihdoin sankarin kuoleman. Sillä meistä tuntui hänen loppunsa todella sankarilliselta, kun hän viimeiseen hengenvetoonsa asti sai taistella Johannan puolesta ja lippu kädessä kuolla kokematta tappion katkeruutta.
Noel kertoi vielä, että viholliset olivat vieneet Johannan lipun leiriinsä, mutta että hän toisten vangittujen toveriensa kanssa oli henkensä uhalla, salaa, eräänä yönä saanut sen sieltä käsiinsä ja lähettänyt sen uskottujen ystävien avulla Orleansiin, jonka tuomiokirkossa sitä nyt säilytetään.
Olin iloinen tämän tiedon saatuani. Sittemmin olen sen usein nähnyt, kun olen 8 päivänä toukokuuta vanhana vieraana ollut läsnä Orleansissa ja kunniajäsenenä niissä juhlissa ja kulkueissa, joita siellä on pidetty. Siellä se pyhänä muistona ja Ranskan kansan rakkauden esineenä vielä on säilyvä vuosisatoja. [Tuon kuuluisan lipun samoin kuin monen muun esineen, jotka olivat olleet Johannan, poltti eräs roskajoukko Ranskan vallankumouksen aikana.]