Kymmenes luku.
Kaunis vuodenaika vaikutti ihmisissäkin iloisen mielialan ja yleensä olivat he nyt taipuvaisia kaikellaiseen leikinlaskuun ja pilantekoon. Paljon puhuttiin ja naurettiin myöskin sitä, että tuo vangittu, nuori tyttö oli yhä uudestaan pitänyt puoliaan tuolle oppineelle ja arvoisalle piispa Cauchonille, jota melkeinpä joka puolueessa vihattiin. Englantilaismieliset tosin toivoivat Johannaa polttoroviolle, mutta se ei sittenkään estänyt heitä nauramasta piispalle, jota eivät voineet kunnioittaa. Yhtäläisyys Cauchon nimen ja cochon [suomeksi: sika] sanan välillä antoi pilkkakirveille paljon puhumisen ja sukkeluuden aihetta, vieläpä nähtiin arkkipiispan palatsin muureilla piirustuksia, jotka kuvasivat täydessä piispan puvussa olevia sikoja, hiippa päässä ja sauva kädessä ja paljon muuta oikeudenkäyntiä tarkottavaa, joka tietysti kovin ärsytti ja loukkasi piispaa. Hän päätti siis tehdä pikaisen lopun oikeudenkäynnistä, josta hän oli paljon kunniaa ja hyötyä itselleen toivonut, vaan joka tuotti hänelle häpeää ja ylenkatsetta.
Yhdeksäntenä päivänä toukokuuta saimme käskyn tulla linnaan. Tällä kertaa vietiin meidät erääseen etäisimpään torniin, jossa en ennen ollut käynyt ja jossa vahti vei meidät pohjakerroksessa olevaan saliin. Täällä huomasin heti punaisiin puetun pyövelin ja hänen sotamiehensä seisovan kidutuskoneiden vieressä. Läsnä oli myös Cauchon ja muutamia muita oikeuden jäseniä, joiden joukossa tuo petollinen Loyseleur.
Sydämeni kylmeni, kun mielessäni kuvailin Johannaa noissa kidutuskoneissa, joita armottomat sotamiehet käyttäisivät ja joissa musertaisivat hänen hennot jäsenensä. Tuntui kuin olisin kuullut luiden ruskeen ja lihan luskeen, enkä voinut ymmärtää, kuinka nuo Herran palvelijat saattoivat välinpitämättöminä ja kylminä seisoa kaiken tuon kauhistuksen todistajina.
Kohta tuotiin Johannakin sisään ja hänkin huomasi heti pyövelin ja kidutuskoneet. Mutta ei hän ruvennut vapisemaan eikä käynyt kalpeaksi, vaan ojensi itsensä ja huulet osottivat entistä suurempaa päättäväisyyttä, jopa suuttumusta, mutta pelosta ei ollut puhettakaan.
Kun Johanna oli istunut hänelle osotetulle paikalle, luettiin pääkohdat hänen rikoksistaan. Piispa Cauchon sanoi, että koska Johanna edellisissä tutkinnoissa ei ollut vastannut kaikkiin kysymyksiin ja koska hän toisiin oli vastannut valheellisesti, niin hänen nyt piti saada piispalta kuulla täysi tosi. Paljon piispa vielä puhui ja uhkasi, mutta vihdoin hän kovalla äänellä huusi:
"Tuossa ovat kidutuskoneet ja tuossa sen toimeenpanijat! Sinä voit joko joutua niihin taikka päästä niistä vapaaksi. Puhu."
Johanna vastasi jalosti ja arvokkaasti aivan hätäilemättä, niin että se minusta tuntui oikein ihmeeltä:
"Minä en voi teille sanoa muuta kuin mitä jo olen sanonut; en vaikka irrottaisitte jäsenet ruumiistani. Ja vaikka tuskissani jotakin toisin tunnustaisinkin, niin jälkeenpäin sanoisin, että kidutuskoneet puhuivat enkä minä."
Piispa ja moni hänen kanssaan olivat aivan hämmästyksissään tästä vastauksesta, joka ilmaisi enemmän rohkeutta ja viisautta kuin hänen ikäiseltään saattoi odottaa. Moni hänen sijassaan olisi jo pyörtynyt kauhusta, mutta Johanna sitävastoin ymmärsi juuri viitata tällaisen menettelyn heikoimpaan ja luonnottomimpaan kohtaan. Sillä ne tunnustukset, joita heikko ihminen sanomattomissa tuskissa pakotetaan tekemään, eivät saata olla kovin luotettavia eivätkä tosia, vaikka tosin sitä keinoa oli vuosisatoja käytetty ja yhä käytetään. Minäkin olin ennen luullut, että tätä tapaa lain ja kirkon nimessä täytyi viimeisenä rangaistuskeinona käyttää. Nyt tuntui kuin kirkas salama olisi keskiyön pimeydessä valaissut seutua, ja osottanut tien, jota myöten piti kulkea. Manchon loi syrjäkatseen minuun ja hänen kasvoillaan kuvastui sanomatonta ymmärtämystä; ja näytti kuin olisi monen mieli tullut valaistuksi. Kuulin jonkun lausuvan: