"Onko teillä vielä mitään lisättävää?" Pappi kumarsi syvään ja sanoi —
"Ei mitään, herra piispa."
"Entä vanki, onko hänellä mitään sanomista?"
"Ei mitään."
"Sitten on oikeudenkäynti päättynyt. Huomenna päätös on julkiluettava. Viekää vanki takaisin."
Johanna poistui arvokkaasti. Mutta minä en jaksanut enää mitään ajatella, kyyneleet sumensivat silmäni.
* * * * *
Olisi luullut, että piispa vihdoinkin olisi iloinnut siitä voitosta, jonka hän oli saanut, mutta päin vastoin harmitti häntä se tieto, että kansa ei pitänyt hänen tuomiotaan kyllin pätevänä. Hänen tuli mielestään hankkia parempia todistuksia Johannan rikollisuudesta, jotta kansa sen uskoisi. Mutta mistä hän saisi näitä todistuksia. Ei löytynyt koko maailmassa muuta kuin yksi henkilö, joka ne voi antaa — ja se oli Johanna itse. Hänen täytyi julkisesti tunnustaa erehtyneensä — vaikkapa vain näennäisesti.
Mutta kuinka oli tämä tunnustus saatava? Viikkokausia oli häntä jo tutkittu, kidutusta vieläpä polttoroviotakin uhattu. Mitä vielä piti koettaa? Sairautta, väsymystä kuolemaan asti — kenties se keino oli tepsivä?
Piispa ajatteli, että hänet piti heikkouden tilassa saada tekemään puumerkkinsä peruutuskirjan alle. Mutta, koska hän tietysti itse tahtoi sen kuulla, oli hänelle luettava vain joku lyhennys siitä ja sitten annettava hänen tehdä merkkinsä täydellisemmän peruutuskirjan alle.