Ja kun kaikki oli hiljaista, alkoi Cauchonin käskystä pappi Nicholas Midi saarnan viinapuusta ja oksista, ja huomautettiin, että Johanna nyt kuivana oksana oli leikattava pois pyhän kirkon yhteydestä, vaikka hän ennen oli jäsenenä siihen kuulunut ja sentähden oli hänen kuolinhetkensä nyt lähestynyt. Lopuksi kääntyi hän Johannan puoleen ja lausui:
"Kirkko ei siis enää voi sinua suojella, vaan täytyy maallisen oikeuden, jolle olet annettu, täyttää tuomionsa. Mene rauhaan."
Nyt Cauchon vielä kerran nuhteli Johannaa hänen rikoksistaan, käski hänen katumaan ja ajattelemaan sielunsa pelastusta. Sitten hän juhlallisesti julisti Johannan erotetuksi kirkon yhteydestä ja jätetyksi maallisen oikeuden rangaistavaksi.
Johanna polvistui itkien ja alkoi rukoilla kuninkaansa ja isänmaansa puolesta. Hänen äänensä kaikui suloisena ja kirkkaana ja sen innostuttava voima valloitti kaikkein sydämet. Ei hän syyttänyt eikä soimannut kuningastaan mistään, vaan vakuutti, että hän oli kuninkaansa uskollinen alamainen kuolemaansa asti ja että tämän hallitsijan viholliset vain olivat liioitelleet ja suurennelleet hänen vikojaan. Sitten lopuksi hän sydämellisin, liikuttavin sanoin pyysi, että läsnäolijat sekä viholliset että ystävät rukoilisivat hänen puolestaan ja antaisivat hänelle anteeksi, ja säälisivät häntä.
Tuskin löytyi siellä ketään, joihin eivät nämä sanat olisi koskeneet — englantilaiset, jopa tuomaritkin näyttivät liikutetuilta, monen huulet vapisivat ja monen silmät olivat kyyneleissä, jopa Englannin kardinaalikin, jonka valtiollinen sydän oli kivettynyt, vaan jonka inhimillisessä sydämessä löytyi vielä tunteita, vuodatti kyyneleitä.
Tuomari, jonka nyt piti julistaa maallisen oikeuden päätös Johannan asiassa, oli myös niin liikutettu, ettei voinut sitä tehdä. Hän sanoi vain vartijoille:
"Ottakaa hänet", ja pyövelille:
"täyttäkää tehtävänne".
Johanna pyysi ristiä. Ei kukaan ollut sellaista toimittanut mukaan, mutta eräs englantilainen sotamies taittoi kepin ja sitoi molemmat päät yhteen ristiksi ja tämän ristin hän antoi Johannalle ja Johanna suuteli sitä ja painoi rintaansa vastaan. Sitten veli Isambard de la Pierre kiiruhti läheiseen kirkkoon ja toi sieltä siunatun ristin; tätäkin Johanna suuteli ja painoi kiivaasti vasten rintaansa ja sitten yhä uudestaan hän sitä suuteli, kostutti sitä kyyneleillään ja kiitti siitä Jumalaa ja pyhimyksiä.
Ja niin itkien, risti rinnoilla veli Isambardin taluttamana hän astui nuo kauheat askeleet polttoroviolle. Sitten hän sidottiin kiinni paaluun, joka oli kohotettu keskelle roviota. Siihen hän nojautui kaiken kansan häntä tähystellessä. Pyöveli astui alas kauheaa tehtäväänsä toimittamaan ja sinne jäi Johanna yksin, hän, jolla oli ollut niin paljon ystäviä ja joka oli ollut niin rakastettu ja kunnioitettu.