Hän vastasi levollisella, yksinkertaisella tavallaan:
"Olen tullut pyytämään, että Robert de Baudricourt lähettäisi minut kuninkaan luo, mutta hän ei kuule sanojani."
"Oletpa ihmeteltävän lujatuumainen; vuosi on kulunut etkä ole vielä peräytynyt. Näin sinut käydessäsi täällä ensi kerralla."
Johanna sanoi yhtä levollisesti kuin ennenkin:
"Kyllä hän vielä suostuu. Jaksan odottaa."
"On ehkä parasta, ettet niin varmaan luota häneen. Linnanherra on jäykkä mies. Ja jos hän yhä edelleen pysyy päätöksessään —"
"Hänen täytyy suostua; hänellä ei ole valtaa toisin tehdä."
Nuoren aatelismiehen mieli rupesi muuttumaan. Johannan vakavuus oli häneen vaikuttanut. Niin kävi aina, että ihmiset, jotka leikillisesti alkoivat häntä puhutella, kävivät lopulta vakaviksi. He alkoivat pian luottaa häneen, kun näkivät hänen rehellisyytensä ja lujan uskonsa tehtäväänsä. Herra de Metz vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, sitten hän alkoi ystävällisesti:
"Onko sitten niin tärkeää, että pian pääset kuninkaan luo? — Vai mitä —?"
"Keskipaaston aikana minun täytyy olla hänen luonaan, vaikka jalkani kuluisivat polviin asti!"