"Et suinkaan", huudahdin minä ja muistin, että Johannan ennustus oli kumminkin puoleksi tosi.
"Tosi se on. Kiiruhdin Domrémystä ehtiäkseni teidän joukkoonne ja olinkin tulla liian myöhään — niin tulinkin myöhään, mutta rukoukseni ja innostukseni isänmaani puolustuksesta liikuttivat linnanherraa — ja hän antoi minullekin luvan lähtöön."
Itsekseni ajattelin, että hän valehteli ja että hän ehkä oli niitä, joita linnanherra oli väkivallalla pakottanut mukaan, sillä olihan Johannakin ennustanut, että hän lähtisi viimeisellä hetkellä, vaan ei omasta tahdostaan. Sitten sanoin:
"Olen iloinen tulostasi. Jalo on asiamme, eikä kukaan saa istua kotonaan tämmöisinä aikoina."
"Istua kotona! En voisi sitä tehdä yhtä vähän kuin salama saattaa pysyä pilvissä ukkosen käydessä."
"Varmaankin olet kunnostava itsesi sodassa."
Hän ihastui tästä puheesta ja suurentelihe kuin sammakko:
"Niin, olisin minä vain oikealla paikallani eikä tavallinen sotamies. Olisin noiden suurten sotaherrain vertainen, niin silloin — niin, enpä ole niitä, jotka suotta suurin sanoin kehuvat itseään niinkuin Noel Rainguesson ja sellaiset — mutta tahdon kuitenkin toimittaa jotakin suurta tässä maailmassa ja kohottaa alhaisen sotamiehen nimen kunniaan ja maineeseen, jonka loiste himmentää suurimpainkin sankarien nimet."
"Puhut Noel Rainguessonista, milloin näit hänet viimeksi?"
"Puoli tuntia sitten. Hän makaa tuolla. Hänkin tuli mukaan yöllä."