"Levollisesti, ei antanut käskyjä?"
"Ei, hän puhui levollisesti kuin me nyt."
"Hyvä. Tässä ilmassa hänen ei taida tehdä mieli lähteä. Sitten mekin voimme pysähtyä tuonnemmaksi."
"Mutta hänellä on kaksi ritaria mukanaan. He ehkä pakottavat hänet marssimaan eteenpäin."
"Siinä tapauksessa tulee hän meitä vastaan ja hän tuskin pääsee pakoon."
"Niin, elleivät lähetä edellänsä vakoilijoita tutkimaan teidän asemaanne. Sitten he pian menevät toista tietä sillalle. Onko viisasta, että silta jätetään vartioimatta."
Hänen sanansa värisyttivät minua, niin rohkeilta ne tuntuivat.
Vihollisjoukon päällikkö mietti hetken ja sanoi: "Viisainta todellakin olisi sillan hävittäminen ja aijoinkin sen tehdä, mutta" — Johanna sanoi levollisesti: "Teidän luvallanne hävitän sen itse."
"Kiitän teitä, kapteeni. Kun te sen teette, niin voin olla varma, että se tulee hyvin tehdyksi."
He tervehtivät ja me läksimme jälleen liikkeelle. Hengitin vapaammin. Heidän puhuessaan olin kuulevinani todellisen kapteeni Raymondin tulevan takanamme. Mutta en nytkään ollut levollinen, sillä Johannan komento kuului vain "eteenpäin!" ja me ajoimme hiljaista juoksua pitkin vihollisen mustia rivejä, jotka tuntuivat ulottuvan loppumattomiin meidän kulkiessamme ohi. Ne olivat tuskallisia hetkiä, mutta sitten antoi vihollisen torvensoittaja lähtömerkin. Johanna komensi —"ravia" ja me kiirehdimme kulkua. Huomasin, että Johanna jälleen oli ollut viisaampi kuin me kaikki. Jos olisimme heti kiirehtineet heidän ohitsensa, olisi ehkä joku vaatinut tunnussanaa, mutta nyt pääsimme kaikessa rauhassa eteenpäin. Mutta vihollisjoukon liikkeelle lähtiessä ei kukaan meitä epäillyt, vaikka ajoimmekin kovemmin. Vihollisten miesluku oli ehkä noin sata tai vähän enemmän, vaikka se meistä tuntui tuhatlukuiselle. Kun vihdoin pääsimme ohi, kiitin sydämmestäni Jumalaa ja kaikkia pyhiä ja kohta ehdimmekin sillalle, joka vielä oli ehjä. Kuljimme sen yli onnellisesti ja sitten hajoitimme sen. Vasta tämän tehtyämme tunsimme olevamme turvassa.