He eivät siis aikoneetkaan ehdottomasti häntä kuulla ja totella. Hän oli tehnyt tarkan sotasuunnitelman ja aikoi suoraan kulkea vihollisen sotarintaa vastaan Orleansiin, Loiren pohjoista rantaa myöten. Hän antoi käskyn siitä päälliköilleen, mutta nuo kokeneet sotilaat pitivät sitä lapsellisena ymmärtämättömyytenä ja lähettivät salaa sanan Dunois'n kreiville, jolla oli ylikomento Orleansissa, että he aikoivat lähestyä kaupunkia virran etelänpuoliselta rannalta, jonne Johannan huomaamatta johtivat sotajoukon. Hänen tarkotuksensa oli heti hyökätä englantilaisten kimppuun ja karkottaa heidät piiritysasennosta, mutta kenraalit sitävastoin päättivät piirittää vihollisjoukot ja estämällä heille kaiken elintarpeiden tuonnin lannistaa heidät ja tehdä tyhjäksi heidän vastustuksensa.
Englantilaiset olivat rakentaneet hyvin varustettuja torneja ympäri kaupungin ja niistä heidän miehensä ampuivat kaupunkia ja olivat siten saaneet haltuunsa kaupunkiin vievät sillat ja portit, paitse yhtä ainoaa. Ranskalaisten päällikköjen mielestä olisi ollut mahdotonta hyökätä näiden varustuksien läpi kaupunkiin, he luulivat, että tämä yritys olisi tuhonnut koko sotajoukon ja tähän luuloonsa heillä kyllä oli pätevät syynsä. Mutta he eivät olleet ottaneet lukuun sitä, että englantilaiset sotamiehet olivat menettäneet rohkeutensa, sillä nämä luulivat, että neitsyt oli liitossa paholaisen kanssa ja että heidän aseensa olivat voimattomat tämän taikakeinoja vastaan. Johannan sotilaat taas olivat täynnä rohkeutta ja innostusta.
Sinä yönä makasi Johanna itse ja kaikki hänen väkensä varustuksissaan pelkällä maalla ja varhain seuraavana aamuna läksimme jälleen matkaan. Yö oli ollut kylmä ja aamukin samoin, eikä rautainen puku juuri anna lämpöä pakkasta vastaan, mutta hän oli iloinen siitä, että hän kohta saavuttaisi sen päämaalin, johon hän niin kauvan oli pyrkinyt.
Hänen intonsa ja maltittomuutensa eneni joka peninkulmalta; mutta kun pääsimme Olivetiin, joka on kylä Loiren etelärannalla vastapäätä Orleansia, muuttui hänen mielialansa äkkiä suuttumukseksi. Hän huomasi nyt, kuinka häntä oli petetty, joki oli meidän ja Orleansin välillä.
Ensi hetkellä hän aikoi hyökätä erään tornin kimppuun, jollaisia oli kolme etelänpuolisella rannalla, siten saadakseen haltuunsa läheisen sillan ja päästäkseen sitä tietä kaupungin avuksi, mutta juurtunut pelko englantilaisia kohtaan valtasi nytkin ranskalaiset sotapäälliköt ja he rukoilivat Johannaa luopumaan tästä aikeestaan. Sotamiehet tahtoivat taistella, mutta heidän täytyi kääntyä takaisin ja jatkaa matkaa Chesyyn, kuusi englannin peninkulmaa Orleansista.
Tänne tuli Dunois'n kreivi, mukana pieni seurue ritareita ja porvareita, lausumaan Johannalle tervetuliaiset. Tämä oli vielä suutuksissaan äskeisestä pettymyksestään, eikä hänen mielensä tehnyt koreuksia lausumalla tervehtiä lapsuutensa ihailtua sotaurostakaan.
"Oletteko Orleansin ylipäällikkö?"
"Olen sama mies ja olen hyvin iloinen tulostanne."
"Ja oletteko te neuvonut sotapäälliköitä johtamaan minua tälle puolelle jokea sen sijaan, että olisin suoraan mennyt sotimaan Talbotia ja englantilaisia vastaan?"
Johannan varmuus hämmästytti häntä ja Dunois ei voinut itseään puolustaa, vaan epävarmana ja puoleksi anteeksi pyytäen hän selitti, että sekä hän että kokeneimmat sotapäälliköt Johannan sotajoukosta olivat tarkan harkinnan jälkeen huomanneet tämän tien parhaimmaksi.