Neljästoista luku.
Ratsastaessaan Orleansiin oli Dunois, niinkuin sanotaan, ilmoittanut Johannalle, että englantilaiset hänen kuulemansa mukaan pian odottivat lisää sotaväkeä sir John Falstaffin johdolla. Tämän tiedon kuultuaan oli Johanna miettivän näköinen, sillä hän oli kahden vaiheilla, pitikö hänen heti hyökätä linnoituksia vastaan, niinkuin hän ensin aikoi, vai lähtisikö englantilaista apujoukkoa ahdistamaan ja hävittämään. Mutta väsyneenä huolista ja päivän vaivoista oli hän vetäytynyt huoneeseensa ja nukkunut.
Istuimme vielä valveilla puhellen emäntämme kanssa, mutta muutoin oli kaikki hiljaista, kun äkkiä emännän tytär tuli sisään ja sanoi:
"Joutuun, herra, joutuun!" Neitsyt havahti äkkiä unestaan ja huusi: "ranskalaista verta vuotaa! — aseeni, antakaa minulle aseeni!" Hänen jättiläisensä oli ovella vahdissa ja tämä meni kutsumaan D'Aulonia, joka sitten rupesi pukemaan Johannaa aseisiin ja minä jättiläisen kanssa satuloitsimme hänen hevosensa.
Täysissä aseissa kiiruhti Johanna portaita alas ja mennessään minun ohitseni hän sanoi:
"Voi, ranskalaista verta on vuotanut, ettekä ole ilmoittanut minulle!"
"En todellakaan ole sitä kuullut", sanoin, "eihän täällä ole sodasta tietoakaan, kaikki on hiljaista, ylhäinen kenraalimme."
"Kohta saatte kuulla sotamelua kylläksi", hän sanoi ja meni.
Tämä toteutui pian. Ennen pitkää rupesi kuulumaan melua, miesten ja hevosten astuntaa, jota komennushuudot säestivät; ja etäisyydestä jyriseviä kanunain ääniä, ja tämä hälinä lähestyi taloa kuin tuulispää.
Johanna nousi satulaan ja ratsasti pois —