"Tehän olette parhaassa kukoistuksessanne ja teillä on vielä varmaankin viisikymmentä vuotta toimimisen aikaa."

"Erehdytte totisesti, kuninkaani, vuoden kuluttua loppuni lähestyy. Aika on niin lyhyt, niin lyhyt; hetket kiitävät ohi, ja niin paljon olisi tekemistä. Käyttäkää minua ja pian — elämä tai kuolema Ranskan hyväksi!"

Nämä sanat liikuttivat kuningasta. Hän näytti hyvin vakavalta ja miettivältä. Hänen katseensa kävi äkkiä loistavaksi ja henkeväksi ja hän nousi, veti miekkansa huotrastaan, kohotti sen ylös, laski sen jälleen hiljaa Johannan olkapäälle ja lausui:

"Ah, te olette niin suora, niin uskollinen, niin suuri ja jalo, tulen aikanani täyttämään pyyntönne, mutta nyt tällä ritarilyönnillä tahdon suoda teille sijan Ranskan vapaasukuisten joukossa. Ja minä korotan teidät sekä kaikki teidän sukulaisenne, ja teidän ja heidän jälkeläisensä ja perillisensä sekä miehen että vaimonpuoliset ikuisiksi ajoiksi aatelissäätyyn ja on heillä polvi polvelta oikeus omistaa kaikki aatelisen säädyn oikeudet ja edut. Tämän lisäksi minä osottaakseni erinomaista, historiassa ennen kuulumatonta kunniaa ja suosiota teidän suvullenne säädän, että te ja kaikki sen naispuoliset jäsenet saavat antaa miehilleenkin, jos nimittäin ovat alhaisempaa säätyä, samat aateliset edut ja oikeudet kuin heillä itsellään on. Ja tästälähin olkoon sukunimenänne Du Lis, [suomeksi: Liljoista] kiitolliseksi muistoksi siitä voitosta, jonka taistelussa olette tuottanut Ranskan liljoille, ja liljat, kuninkaallinen kruunu sekä teidän miekkanne olkoot teidän vaakunamerkkinne ja pysykööt ainaisena muistona teidän jaloudestanne."

Johanna nousi, jolloin hoviväki kokoontui hänen ympärilleen ja onnitteli häntä sen arvon johdosta, johon hän oli korotettu ja kaikki nimittivät häntä tuolla uudella nimellä; mutta hän itse ei näyttänyt siitä iloitsevan, vaan sanoi, että sellainen kunnia oli hänelle liian suuri ja sanoi omasta puolestaan aina tyytyvänsä entiseen nimeensä, Johanna d'Arc'iin, eikä haluavansa sen parempaa.

Sen parempaa! Löytyisikö maailmassa sen parempaa, sen korkeampaa ja suurempaa nimeä? Sitä ei voinut mikään maallinen kuningas hänelle antaa.

Kahdeksastoista luku.

Päivät kuluivat — ei mitään toimitettu, ei mitään tehty. Sotajoukko oli innostunut, mutta sen tuli nälkä, sillä elintarpeet alkoivat kulua loppuun — ja kuninkaan varastot olivat tyhjät. Sotamiehet kyllästyneinä elämäänsä hajaantuivat ja läksivät kotiinsa, — Sitähän tuo veltostunut kuninkaallinen hoviväki oli toivonutkin. Oli sydäntä särkevää nähdä Johannan surua ja huolta, täytyihän hänen toimetonna katsella, kuinka hänen urhoollinen sotajoukkonsa päivä päivältä hajaantui, kunnes siitä oli vain varjo jälellä.

Vihdoin hän läksi kuninkaan luo Lochesin linnaan ja tahtoi vielä kerran päästä hänen puheilleen ja herättää häntä ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa sopi. Kuningas oli juuri koonnut muutamia neuvonantajia luokseen ja niiden joukossa oli Orleansin Bastardikin ja häneltä olemme saaneet tietää, mitä siellä tapahtui. Johanna polvistui kuninkaan eteen, syleili hänen polviaan ja sanoi:

"Jalo Dauphin, minä rukoilen, elkää enää pitäkö noita pitkiä neuvotteluja, mutta tulkaa ja tulkaa pian kanssani Reimsiin ja ottakaa vastaan kruununne."