Tämä oli kaikkein mielestä jalomielistä, kuninkaallista puhetta.
Johanna polvistui jälleen ja sanoi:
"Jalo herra kuningas, minä pyydän, että Te armollisesti säätäisitte minun köyhän, sodan tähden kovin kärsineen kotikyläni asukkaat vapaiksi kaikista veronmaksuista."
"Olkoon sanainne mukaan. Mitä vielä?"
"Ei mitään muuta."
"Eikö todellakaan muuta."
"Ei minulla ole muita toiveita."
"Mutta ettekö todellakaan toivoisi vielä jotakin. — Sanokaa vapaasti, elkää peljätkö."
"En, armollinen kuningas, minä en toivo enää mitään muuta."
Kuningas oli hetken vaiti, ikäänkuin mielessään punniten tätä harvinaista vaatimattomuutta ja itsekkäisyydestä vapaata mieltä. Sitten hän kohotti päätänsä ja sanoi:
"Hän on voittanut kuningaskunnan ja kruunannut sen kuninkaan; ja hän ei pyydä eikä tahdo vastaanottaa muuta kuin tuon vähäpätöisen palkinnon — eikä sekään tuota etua hänelle itselleen, vaan muille. Mutta vaikka hänelle ei saatakaan millään lahjoilla palkita sitä hyvää, mitä hän on koko kansallemme toimittanut, niin olkoon edes hänen pyyntönsä täytetty. Nyt, tästä hetkestä, olkoon Johanna d'Arcin, Ranskan pelastajan, Orleansin neitsyen syntymäseutu ja kylä ainiaaksi vapaana kaikista veronmaksuista, ulosotoista ja taksoituksista."