Omistauduin nyt todenteolla tutkimaan jokea — ja sitkeämpää, vastahakoisempaa tehtävää ei ainakaan minulla ole ollut onnettomuus saada suoritettavakseni. Kiinnitin silmäni terävään, metsän peittämään maankielekkeeseen, joka pisti pitkälle virtaan kappaleen matkan päässä meidän edessämme, ja koetin mitä tunnollisimmin valokuvata sen piirteitä ja ulkonäköä aivokalvooni — ja katso, tuskin olin jotenkuten onnistunut tässä työssä, kun tuo sietämätön olio meidän lähetessämme alkoi ikäänkuin sulaa kokoon ja vetäytyä takaperin ympäröivään rannikkoalueeseen! — Kun panin merkille erään silmäänpistävän kuolleen puun niemenkärjessä, huomasin pian saman puun, niin pian kuin tulimme lähemmäksi sitä, mitä juonikkaimmalla tavalla sekottautuneen ja sotkeutuneen kokonaiseen metsään muita puita. Vuoretkaan eivät suvainneet pysyttää muotoaan viittä minuuttia, vaan muuttivat ulkonäköään niin äkkiä kuin olisivat olleet voita ja sijainneet kuuman ilmanalan helteisimmässä keskipisteessä. Yhdelläkään ainoalla esineellä ei ollut samaa muotoa ylöspäin mentäessä kuin niillä oli alaspäin tultaessa. Se oli viedä järjen! — Valitin tästä Bixbylle, joka vastasi tyynesti:
"Niin, näetkös, sehän se on juuri temppu asiassa, se. Ellei rannikko muuttaisi ulkonäköään joka minuutti, ei siitä olisi mitään hyötyä. Katsohan nyt esimerkiksi tätä paikkaa, missä me nyt olemme. Niin kauan kuin tuo kunnas tuolla ei ole muuta kuin yksi ainoa kunnas, tiedän minä voivani tyynesti pitää samaa suuntaa kuin tähän asti; mutta niin pian kuin se erottautuu ikäänkuin V:ksi, on aika kääntää ylihankaan niin pian kuin mahdollista, muutoin kulkee laiva suoraan karille; — ja hiukan etempänä, kun tuon V:n toinen sakara kääntyy toisen taakse, on käännyttävä alihankaan takaisin, jotta en sattuisi tekemisiin snagin kanssa, joka voisi katkaista laivan emäpuun niin sievästi kuin purasimella. Jos tuolla kunnaalla ei olisi ymmärrystä muuttaa muotoaan pimeinä öinä, olisi näillä tienoin kaunis höyrylaivahautausmaa vuoden kuluessa, se on totinen totuus."
Oli selvää, että minun tuli oppia joen ja rantojen muoto kaikilla ajateltavissa olevilla tavoilla — eteenpäin ja taaksepäin, poikin ja pitkin — ei ollut muuta neuvoa — puhumattakaan siitä, miltä ne näyttivät öisin, jolloin oli sumua eikä niillä ollut mitään muotoa ensinkään. No, minä nostin kaikki purjeet ja näin kaiken mahdollisen vaivan. Ajan mittaan aloin todellakin päästä jotenkuten tuon vaikean läksyn herraksi, ja pieni itsetyytyväisyyteni alkoi taasen pistää päätään hiukan esiin. Mutta Bixby oli heti valmis antamaan sille uuden sysäyksen. Hän avasi tulen seuraavalla tavalla:
"Kuulehan, paljonko oli meillä vettä väylässä Hole-in-the-Wallin luona, viimeisen edellisellä matkalla?"
Minusta tuntui se melkein loukkaukselta. Minä vastasin:
"Jokaisella matkalla, mentäköön ylös- tai alaspäin, pitävät luodinheittäjät senkinpäiväistä messua kuorossa sillä kohtaa tunnin tai kolmeneljännestä kerrallaan. Kuinka voi kukaan vaatia, että minä muistaisin jotakin siitä sotkusta?" —
"Niin, niin, poikani, se sinun kuitenkin pitää muistaa. Sinun on pakko pilkulleen muistaa, miten syvässä laiva kulki ja minkä merkkien mukaan me ohjasimme siinä, missä meillä oli matalin vesi koko niiden kahden, tuhannen karin matkalla, jotka sijaitsevat S:t Louisin ja New-Orleansin välillä — etkä sinä myös saa sekottaa matkaa toiseen, sillä vedensyvyys vaihtuu joka kerralla. Muistapas se."
Kun olin tullut taasen tajuihini, sanoin minä:
"Jos joskus pääsen niin pitkälle, että osaan tehdä tuon, niin täytyy minun myös osata herättää kuolleita, ja silloin ei minun tarvitse olla luotsina elättääkseni itseäni. Anna minulle yhtä hyvin samalla sanko ja köysiluuta; en kelpaa muuksi kuin kannenlakaisijaksi. Minulla ei ole tarpeeksi suuria aivoja ollakseni luotsi, ja jos minulla olisi, en voisi kantaa enää niitä ylhäällä, vaan täytyisi minun kulkea kainalosauvoilla."
"Puuta — heinää! — Kun sanon, että opetan ihmisen luotsaamaan, niin on myös tarkoitukseni tehdä se. Voit luottaa siihen, että minä joko opetan hänet tai sitten lopetan hänet."