"Oh, ei juuri niin paljoa enää nykyään, kun hallitus on alkanut rajoittaa niiden lukua. Mutta ennen oli toisin. Ei nyt aivan joka paikassa, tiettävästikään — mutta niillä oli lempipaikkansa, siellä täällä, missä joki oli leveä ja vesi matala — esimerkiksi Plum Pointin, Stack Islandln ja muutamain muitten paikkain läheisyydessä — niitä sanotaan vielä tänä päivänä Alligaattori-särkiksi!"
"Hyvät ihmiset! — voivatko ne todella olla haitaksi laivakululle?"
"Oo-ja, kyllä ne sitä olivat, siihen aikaan. Matalalla vedellä luonnollisestikin. Oli tuskin ainoatakaan matkaa, jolla ei olisi tartuttu karille alligaattoreihin."
Minusta tuntui kuin minun nyt olisi pitänyt ottaa tomahawki esille.
Mutta hillitsin itseni vielä vähän ja sanoin:
"Se mahtoi olla hirvittävää."
"Kyllä, luulisipa kylläkin. Se oli suurimpia luotsausvaikeuksia. Olihan aivan mahdoton laskea etukäteen; ne tuhannen pahuukset eivät olleet paikallaan koskaan viittä minuuttia. Karinhan voi nähdä, hiekkasärkän voi nähdä, sehän ei ole mikään taito — mutta alligaattorimatalikkoa ei voi koskaan nähdä — ei siitä puhettakaan. Ei voi koskaan tietää, kuinka on ohjattava sen ympäri, kun sattuu, että ne kanaljat muuttavat paikkaa taas, tuossa tuokiossa, niin ettei pääse kulkemaan. Tietystikin oli myös sellaisia, joilla oli erikoinen silmä alligaattorivesiä varten — mutta luonto oli sen heille lahjottanut — se oli heillä syntyään, nähkääs, herra; sellaista ei voi oppia, ei — siinä tarvitaan vainua. Malttakaas, — minä voisin mainita heistä muutamia vielä — niitä oli Ben Thornburgy, ja Beck Jolly, ja Horace Bixby, ja Georg Ealer, ja Billy Youngblood — kaikki parhaita ensiluokan alligaattoriluotseja. Ne miehet osasivat haistaa alligaattoriveden pitkän matkan päähän, niinkuin joku muu voi haistaa whiskyn. Hyvä Jumala! — olisipa minulla totta vie dollari jokaiselta penikulmalta, jonka päästä ne miehet voivat tuntea alligaattorimatalikon! — Ja ne miehet maksoivat, sen saa herra uskoa. Hyvällä alligaattoriluotsilla oli selvät viisitoistasatasensa rahaa kuukaudessa. Niin, niin! — väitettiin että heillä oli oikein alligaattorivainu, vieläpä yölläkin — niin, sanon nyt vain niinkuin olen kuullut kerrottavan. On kyllä semmoisia, jotka voivat syöttää ihmisille pajuköyttä eivätkä ole siitä millään, varjelkoon, kunhan vain saavat ihmisten silmät tuijottamaan. Mutta kas, sellaista vikaa ei ole Robert Stylesissä, ei, — hän ohjaa aina selvää suuntaa, hän."
Herra Jumala! — tämä oli Rob Styles? — tämä viiksiniekka ja komea herra? — Pieni, laiha, hintelä "penikka" siihen aikaan kun minä hänet tunsin. Hän oli huomattavasti pulskistunut edukseen ulkonaisen ihmisensä puolesta niiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jotka olivat kuluneet viime tapaamisestamme — puhumattakaan siitä, miten hän oli pulskistunut taidossa "kirjailla".
Hetken mietittyäni sanoin:
"Minusta näyttää kuin ei kannattaisi juuri naarata alligaattoreja — nehän tulevat kuitenkin takaisin taas."
"Oi, jospa herra tuntisi alligaattorit yhtä hyvin kuin minä, ei herra sanoisi niin. Jos alligaattori sattuu joutumaan kerrankin alttiiksi naaraukselle, on se saanut tarpeeksi. Te ette saa enää koskaan kuulla puhuttavan hänestä. Hän ei tule takaisin, ei, vaikka tarjoisitte hänelle omenapasteijaa. Jos alligaattori karttaa maailmassa mitään enemmän kuin muuta, niin se karttaa joutumista naaratuksi. Eivätkä ne peijakkaat muuten pääsekään paljaalla hätyyttämisellä — useimmat otetaan laivaan ja lasketaan lastiruumaan — ja kun lasti on täysi, viedään ne alas Orleansiin hallituksen tehtaisiin."