"No, kuules! — Mitä merkkejä kohden ohjataan silloin, kun on muutettava rantaa, heti Kahdentoistapenikulmankärjen yläpuolella?"
"Minä — minä en tiedä."
"Sinä — sinä — et tiedä?" matki hän ääntäni. "Mitä hittoa sinä sitte tiedät, senkin nulikka?"
"Minä, minä — — en mitään."
"Sinä suuri Pyhä Anttoni! — siinä sinä sanoit toden. Sinä olet tosiaan suurin pässinpää, mitä olen tavannut! — Ja sinä aijot tulla luotsiksi — sinä! — — Sinulla ei ole älyä ohjata edes vanhaa lehmää veräjästä sisään!" —
Ei ollut hyvä olla tekemisissä hänen kanssaan, kun hän joutui tuollaiselle tuulelle. Hän polki ja nosteli jalkojaan, aivan kuin lattia olisi polttanut hänen jalkapohjiaan, samalla kun hän kiehui ja porisi itsekseen. Väliin kiehahti hän yli äyräittensä ja poltti minuakin.
"Kuuleppas! — Mitä varten sinä luulit minun sanoneen noiden kaikkien niemien nimet, sinä nulikka?"
Ajattelin vapisten sitä muutamia sekunteja, ja silloin meni paholainen minuun ja houkutteli minut sanomaan:
"Tuota — tuota — aikani kuluksi, ajattelin minä."
Se vaikutti kuin punainen vaate sonniin. Hän kirosi ja pärmänttäsi, niin että se teki hänet kai sokeaksi (hän oli juuri aikeissa ajaa suoraan poikki joen), — sillä hän oli ajamaisillaan erään halkoveneen päälle, rikkoen sen perämelan. Laivuri lähetti tietysti täyden panoksen valittuja kirouksia peräämme. Koskaan ei ole kukaan ihminen ollut niin kiitollinen mistään hyvästä työstä kuin Bixby tästä tapauksesta: hän oli nimittäin pakahtua vihasta, ja nyt hän löysi sellaisen, joka voi vastata. Hän avasi luukun, pisti päänsä siitä ulos ja huojensi kukkuraisen sydämensä sellaisella kaunopuheisuudella, jommoista minä en ollut ennen kuullut. Mitä heikommiksi laivurin vannomiset etenivät, sitä suuriäänisemmäksi tuli Bixby ja sitä voimakkaammiksi kohosivat hänen soimauksensa, ja kun hän vihdoin sulki luukun, oli hän kirjaimellisesti "tyhjä." Vaikka olisi vetänyt nuottaa hänen sisäisessä ihmisessään, ei olisi voinut löytää pienintäkään kirousta. Hetken kuluttua sanoi hän minulle mitä ystävällisimmällä äänellä: