"Ei, ei tee."
"No, kuinka Hän sitten teki tään Erämaan?"
"Jatka. Kuinka teki hän sen?"
"Joo, Tommi herra, s'on mun meininkini, että Hän ei oo teheny sit' ollenkaan; Hän ei sitä tuumannu. Hän ei teheny sitä tahallans. No, nyt näytän mä, miten se kävi. Minä luulen, että s'oli aivan niinku raketaan suurta pytinkiä; aina jää siinä jälelle koko kasa saviruukkia ja muuta romua ja roskaa. Mitä tekee pykmestari sillä? Eikö hän aja sitä pois ja kaa'a johonki vanahaan tunkioon? Hoo-ja. No, minun meininkini on, ett' aivan niin se kävi. Kun Jumala rupes rakentamaan tätä maailmaa, niin teki Hän ensin koko joukon kallioita ja tälläs ne riviin ja sitte ropotti hän joukon multaa ja pani kasaan, parahiks kalliolle, ja sitte tekas Hän joukon hiekkaa ja pani senkin kasaan, noin parahiks myös. Sitte Hän rupes hommaan. Hän mittaili kokoon vähä vuoria ja multaa ja hiekkaa ja sekotti ne yhteen ja sano: 'S'on Saksanmaa' ja mättäs postimerkin päälle ja pani kuivamaan; sitte hän mittaili taas kokoon vähän vuoria ja multaa ja hiekkaa ja pani ne yhteen ja sano: 'S'on Yhdys-Vallat' ja mättäs siihenki postimerkin; ja pani sen kuivamaan, ja niin poispäin, kunnes oli lauantain illallisaika, ja Hän katto ympärilleen ja näki, että kaikki tyyni oli valamis, ja tupperin hyvä maailma s'oliki, ollakseen niin kiireessä tekastu. Mutta sitte Hän näki, että Hänen sotkiessaan kokoon mullat ja kalliot, niin ett' oli mennyt justiin parahiks kutakin, oli vielä suunnaton kasa hiekkaa ylitte, eikä Hän voinu muistaa, miten niin oli menny. Sillon hän katto ympärilleen nähäkseen, eikö ollu mittään tyhyjää tunkiota jossain, ja sillon näki hän tään aution paikan ja tuli hyvin iloseks ja komensi enkeleitä vetämään hiekan tänne ja kaatamaan maahan. Jaa-a, s'on minun ajatukseni asiasta — suuri Sahara ei ole luotu ollenkaan — se synty sattumuksesta."
Minä sanoin, että se mukamas oli oikein hyvä todistus, ja arvelin sen olevan parahimman, mitä Jim koskaan oli vetänyt framille. Tom hän sanoi samaa, mutta hän sanoi samassa, ettei todistukset oikeastaan ole muuta kuin teoriioja, ja teoriiat mukamas ei näytä toteen mitään; ne vain tarjoo ikääskuin lepopaikan, kun ollaan väsyneitä nuuskimiseen ja tuumaamiseen — semmoseen tuumaamiseen, jota ei kukaan voi tuumata. Ja hän sanoi:
"Teoriioissa on vielä toinenkin puute. Niiss'on näet aina reikä jossakin, jos katselee niitä tarkemmin. Ja niin on nyt laita Jiminkin teoriian. Katsokaa esimerkiks, kuinka monta billionaa ja billionaa tähteä on taivaalla. No, mistä se tulee, että löytyi juur säntilleen parahiks tähti-ainesta niihin, eikä mitään jäänyt yli? Mistä se tulee, ettei siell' ollut mitään hiekkakasaa?"
Mutta Jim ei joutunut pussiin. Hän vastas:
"Mitä sitte on Linnunrata? Hä? Tahtosin tiätää. Mitä on Linnunrata?
Vastakkaas siihen, Tommi herra!"
Minun mielestäni oli se surman isku. Minun mielestäni vain — toiset ehkä meinaa toisin; mutta sen mä silloin sanoin ja minä pysyn sanassani — s'oli surmanisku. Ja Tom Sawyer hän oli, kun olikin, nolattuna. Ei järjellistä sanaakaan lähtenyt hänen suustaan. Hän näytti melkein siltä kuin hänt' olis ammuttu raehauleilla takapuoleen. Hän soperteli jotain sinneppäin, että mukamas minun ja Jimin kaltasten ihmisten kanssa oli samaa puhua järkeä kuin kissakalan kanssa. Mutta semmostahan voi kuka hyväns lörpötellä — ja minä olen huomannut, että he aina tekevät niin, kun ovat tulleet oikein ristiinnaulituks. Tom Sawyer oli närkästynyt, nolattu ja rutistunut, kun meidän väitöksemme piti loppua tolla viisin.
Me ruvettiin puhumaan Erämaan suuruudesta taas, ja mit' enemmän me verrattiin sitä siihen tai siihen tai tuohon tai tähän, sitä suuremmaks ja jylhemmäks ja ylhäisemmäks se tuli. Ja kun Tom oikein ravisteli fiikunapuitaan, keksi hän, että s'oli justiin niin suuri kuin Kiinan keisarikunta. Sitten näytti hän meille, kuinka paljon maanalaa Kiinan keisarikunta vei kartasta ja kuinka paljon se vei maailmasta. Niin, kyllä s'oli ihmeellistä, ja minä sanoin: