Tom loi silmänsä Becky'yn. Hän oli nähnyt ajetun, avuttoman kaniinin, jonka päätä vasten pyssyn piippu oli ojettu, aivan saman näköisenä kun Becky nyt oli. Hän unhotti heti riitansa hänen kanssansa. Pian — jotakin oli tehtävä! ja tehtävä silmänräpäyksessä! Vaan uhkaavan vaaran likeisyys masenti hänen keksintä voimansa. Hyvä! Eräs ajatus pölähti päähänsä! Hän aikoi juosta ja siepata kirjan opettajan kädestä ja kiitää sen kanssa tiehensä. Vaan hänen päätöksensä häilyi hetkisen, ja tilaisuus oli menetetty — opettaja oli avannut kirjan. Jos Tom'illa vaan olisi tuo menetetty tilaisuus jälellä! Liian myöhä; Becky'ä ei enää voinut pelastaa, sanoi hän. Ensi silmänräpäyksessä katseli opettaja jo koulua. Ei yhdenkään silmät kärsineet tätä silmäystä; siinä oli jotakin, joka alkoi vavistuttaa syytöntäkin. Hiljaisuus seurasi, jonka ajalla olisi ennättänyt lukea kymmeneen; opettaja kokosi vihaansa. Sitten sanoi hän:
"Kuka on repinyt kirjan?"
Ei niin hiiskausta. Olisipa kuullut nuppineulan putoavan. Äänettömyyttä kesti edelleen; opettaja tutki jokaisen naamaa, nähdäksensä niissä jotakin merkkiä rikokseen.
"Benjamin Rogers, oletko sinä repinyt kirjan?"
Kieltävä vastaus. Taas äänettömyys.
"Jooseppi Harper, oletko sinä tehnyt sen?"
Vielä kieltävä vastaus. Tom'in levottomuus kohosi kohoamistansa tämän pitkällisen menettelyn alla. Opettaja tarkasteli poikien rivijä, ajatteli hetkisen ja kääntyi sitten tyttöin puolelle:
"Amy Lawrence?"
Pään puistaminen vastaukseksi.
"Grade Miller?"