"Vai saavat! Sillä he saavat — sillä he saavat — hm — hm — saavat murheen — hm — hm — siunatut ovat — ovat — hm — murheelliset sillä he saavat — saavat mitä? Miks'et sinä sano, Mary? Mikä pakko sinun on olla noin pilkallinen?"
"Ooh Tom, sinä tomppeli parka, se ei ole pilkatakseni sinua. Tuo nyt ei koskaan juontuisi mieleenikään. Sinun täytyy lukea paremmin. Älä nyt tule alakuloiseksi, Tom, sinä jaksat kyllä lukea tuon — ja jos sen teet, niin lahjoitan minä sinulle jotakin aivan kaunista! Kas niin, nyt sinä olet sievä poika."
"Hyvä! Mitä se on, Mary? Sanoppas minulle, mitä se on."
"Ole nyt huoleta siitä, Tom. Tiedäthän, kun minä kerran sanon että se on kaunista, niin se on kaunista."
"Niin, se on todellakin tosi, Mary. Hyvä on, minä 'jykerrän' vielä kerran läpi tämän."
Ja hän alkoi "jykertää" sitä; ja uteliaisuuden ja voitonhimon voima olikin niin suuri, että hän teki tätä semmoisella ahkeruudella jotta sai juhlallisen voiton.
Mary antoi nyt hänelle ihan uuden "Barlow-veitsen", joka maksoi kaksitoista centiä; ja se ihastuksen kuume, joka valloitti hänen ruumiinsa, liikutti kovin hänen sydäntänsä. Tosi on, veitsi ei kelvannut vuoluveitseksi, vaan se oli "milt'ei oikea Barlow", ja se oli juuri jotakin käsittämättömän suurta, vaikka se on — ja ehkä aina tulee olemaan — suuri salaisuus, mistä Lännen pojat ovat saaneet sen käsityksen, että tämmöinen ase saattaisi mahdollisesti olla väärennetty. Tom koetteli tätä ruokakaappiin ja valmistautui koettelemaan sitä vaatekaappiinkin juurikuin hänet kutsuttiin ulos, pukeutumaan pyhäkouluun.
Mary antoi hänelle pesuvadin ja kappaleen saipuata, ja hän meni ulos portista ja asetti pesuastian pienelle penkille portin ulkopuolelle; sitten liotti hän saipuan vedessä ja pani sen pois, kääri hihansa, kaatoi hiljaa veden maahan, jonka tehtyä hän meni keittiöön ja alkoi hieroa käsiliinalla uutterasti kasvojansa oven takana. Vaan Mary sieppasi käsiliinan hänen silmiltänsä ja sanoi:
"Hyi etkös häpeä Tom? Sinun ei pitäisi olla noin kelvotoin. Vesi ei suinkaan vahingoita sinua."
Tom tuli vähän hämillensä. Pesuastia täytettiin uudestaan ja nyt seisoi hän hyvän aikaa kumartuneena sen yli, kiihottain uskallustansa; viimmein veti hän syvän huokauksen ja alkoi. Kun hän nyt tuli keittiöön, silmät kiinni, ja käsillään haparoiden käsiliinaa, valui kumoomaton todistus saipuanvaahtoa ja vettä hänen naamastansa. Vaan kun hän oli pyhkinyt itsensä, ei hän vielä ollut tyydyttävä, sillä tuo puhdas piiri loppui hänen leukaansa ja poskille ikäänkuin naamari; tämän alla ja sen kummallakin puolen, oli musta pinta kastelematonta maata, joka ulottui etupuolelta alaspäin ja ympäri niskaa takapuolelta. Mary otti nyt hänet käsillensä, ja kun oli saanut hänet pestyksi, oli hän mies ja kanssakristitty ilman värivaihteluitta, ja hänen läpimärkä tukkansa oli hyvin harjattu ja nuo lyhyet kiehkurat niin järjestetyt että ne antoivat pulskan ja suhteellisen yleisen vaikutuksen. Salaisuudessa koetti hän venyttää kiehkuroitaan suoraksi; sillä hän piti niitä naismaisena, ja ne täytti hänen elämänsä katkeruudella. Sitten toi Mary esiin eräät hänelle kuuluvat vaatteet, joita hän oli käyttänyt jo kaksi vuotta pyhinä — näitä kutsuttiin lyhyesti hänen "toisiksi vaatteiksensa" — ja näin tunnemme nyt hänen vaatevarastonsa. Tyttö "siisti hänet" kun ensiksi oli itse pukeunut; hän pani hänen puseronsa napit kiinni aina ylimmäiseen saakka, käänti tuon leveän paidan kauluksen kauniisti olkapäille, harjasi hänen vaatteensa ja asetti hänen päähänsä kirjavan olkihatun. Hän näytti nyt pulskemmalta vaan aivan vähän kotiutuneelta noissa ehjissä ja puhtaissa vaatteissa, jotka harmittivat häntä kovin. Hän toivoi että Mary unhottaisi hänen kenkänsä, vaan toivo petti; Mary voiteli perinpohjin ne talilla, niinkuin tapa oli ja asetti ne hänen eteensä. Hän kadotti kärsivällisyytensä ja valitti että häntä aina pakoitettiin tekemään sitä, jota hän ei tahtonut tehdä. Vaan Mary sanoi houkutellen: