"Enkä anna."
"Vaan sinun pitää — se on minun puolellani viivaa."
"Kuules, Joe Harper, kenen on puukkiainen?"
"Siitä en ole millänikään kenen puukkiainen on, — se on minun puolellani viivaa ja sinä et koske sitä."
"Ohoo, ole huoleti siitä, kyllähän minä sitä kosken. Se on minun puukkiaiseni; ja minä teen, lempo vieköön, sen kanssa mitä tahdon!"
Kauhea läjäys tuntui Tom'in selässä ja samallainen Joenkin; ja noin kahden minuutin ajan kohosi pöly kummankin nutusta ja koko koulu nautti tuota: Pojat olivat innostuneet kovin työhönsä havaitaksensa tuota hiljaisuutta, joka oli valloittanut koulun vähää ennen, kuin opettaja hiipien varpaillansa huoneen läpi oli asettaunut heidän viereensä. Hän oli katsellut suurimman osan heidän näytöksestään, ennenkuin hän tuli osalliseksi siihen. Kun koulu loppui edeltä puolen päivän, lensi Tom Becky Thatcherin luokse ja kuiskasi hänelle korvaan:
"Pane hattu päähäsi, ja ole menevinäsi kotia; ja kun tulet nurkkaukseen, niin eriä muista ja tule metsätietä takaisin tänne. Minä menen toista tietä ja teen samalla tavalla toisille."
Niin läksivät he kumpikin kulkemaan pois koulusta. Vähän ajan kuluttua tapasivat he toisensa metsätiellä, ja kun tulivat takaisin kouluun, oli se nyt kokonaan heidän hoteillaan. He istuvat vieretysten rihveli-taulu edessä, Tom antoi rihvelin Becky'lle ja kuletti hänen kättänsä taululla, näin muodustaen uuden ihmeteltävän rakennuksen. Kun heidän taideintonsa masentui, alkoivat he puhella. Tom oli kuin seitsemännessä taivaassa. Hän sanoi:
"Pidätkö sinä rotista?"
"En, minä en kärsi niitä!"