"Miksi kynttilä häilyy noin?" sanoi täti Polly. Tom jouduttausiin.
"Totta tosiaan eiköhän ovi ole auki. Niin se onkin. Kummallisia tapauksia kun nyky aikana tapahtuu. Sid käys panemassa ovi kiini."
Tom katosi sängyn alle juuri parhaalla ajalla. Hän hengähti nyt hetkisen, ja vetäysi sitten eräälle paikalle, josta hän melkein voi koskettaa tätinsä jalkaa.
"Vaan niinkuin jo sanoin", sanoi täti Polly, "hän ei ollut sanoakseni ilkeä — vaan vallatoin. Vähä raivo ja kurin tekijä. Hän oli kuin hullu varsa. Hän ei tarkoittanut milloinkaan pahaa; ja hän oli parassydämisin poika, kuin kuunaan on ollut" — tässä alkoi vanhus itkeä.
"Juuri niin oli minun Joe'nikin kanssa laita — aina täynnä kuria, ja mukana koiruuden teossa, vaan hän oli niin oman-voiton pyytämätöin ja hyvä-luontoinen kuin mahdollista — ja, varjele minua, ajattelemasta tuota, kun minä annoin hänelle selkään tuosta kermasta, unhottaen, että itse olin heittänyt sen ulos, kun se oli hapannut, ja nyt en minä enää häntä näe tässä maailmassa, en kuunaan, en kuunaan, halveksittua poikaparkaani!" Rouva Harper huokasi, ikään kuin hänen sydämensä olisi ollut halkeamaisillaan.
"Minä toivon, että Tom'illa on siellä parempi jossa hän nyt on", sanoi
Sid; "Vaan jos hän olisi ollut parempi joissakuissa suhteissa —"
"Sid!" Tom tunsi väläyksen vanhan rouvan silmistä, vaikk'ei voinut nähdä sitä. "Ei niin soimauksen sanaa minun Tom'istani, nyt, kun hän on poissa! Kyllä Jumala hänestä huolen pitää — ole sinä huoletta siitä. O, hyvä rouva Harper, en tiedä miten voin unhottaa hänet, en tiedä, en tiedä! Hän oli niin suureksi iloksi minulle, vaikka välistä oli vaivata sydämen ruumiistani."
"Herra otti, Herra antoi siunattu olkoon Herran nimi! Vaan se on niin vaikeata — O, se on niin kauhean vaikeata! Viime pyhänä räjähytti Joe viimeks paukku-pulveria aivan nokkani alla, josta minä löylytin häntä, niin että vikisi käsissäni. En suinkaan ajatellut silloin, kuinka pian — o, jos se voisi tapahtua uudelleen, niin siunaisin ja silitteleisin häntä siitä."
"Niin, niin; aivan niin, minä tunnen hyvin tiedän tunteenne, aivan hyvin, aivan hyvin. Eilen aamulla viimeksi, teki minunkin Tom'ini sen kepposen, että kaatoi kissan suuhun Kivun-kuolettajaa, ja minä luulin eläimen kaatavan koko rakennuksen. Jumala paratkoon minua, minä annoin hänelle siitä sormistimellani paukun otsaan poikaparalle, kuolleelle poikaparalle. Vaan hän on päässyt nyt kaikista murheistansa. Ja viimeinen sana kun kuulin hänen tässä elämässä sanovan, oli soimaus siitä —."
Vaan tämä muisto oli kovin katkera, vanha rouva oli pakahtua itkuun. Tom nyhki myöskin — enemmin säälistä itseensä kuin muihin. Hän kuuli Mary'nkin itkevän ja väliin sanovan jonkun ystävällisen sanan hänestä. Hän alkoi saada paljoa suurempia ajatuksia itsestänsä kuin ennen. Kumminkin oli hän niin liikutettu tätinsä surusta, että toivoi sitä silmänräpäystä, jona hän voisi hypätä esiin sängyn alta ja täyttää hänet riemulla — paitsi sitä, niin houkutteli häntä kovasti asian teatralillinenkin puoli, vaan hän seisoi sitä vastaan ja makasi hiljaa. Hän kuunteli edelleen, ja sai niin muodoin yhdestä ja toisesta tietää sen, että heidän ensiksi oli luultu hukkuneen uima-retkellä; vaan sitten oli alettu kaivata tuota pientä lauttaa, johon jotkut pojat vielä kertoivat, kuinka nuo kadonneet olivat luvanneet, että kauppala kohta saisi "kuulla kummia." Jotkut viisaat olivat yhdistäneet nämä teko-asiat ja tulleet siihen päätökseen, että pojat olivat seuranneet lauttaa, ja kohta kyllä ilmestyisivät seuraavassa kaupungissa alapuolella; vaan puolen päivän aikana oli lautta löydetty Missourin rannalla noin viisi tai kuusi peninkulmaa kauppalan alapuolella, ja silloin loppui se toivo. He olivat varmaan hukkuneet, muutoin olisi nälkä ajanut heidät kotia yön tullen, jos ei ennen. Ruumiitten etsimistä pidettiin aivan turhana vaivana, koska he luultavasti olivat hukkuneet keskelle jokea, sillä pojat olivat taitavia uimaria, jonkatähden he lähempänä rantaa olisivat kyllä pelastaneet itsensä rannalle. Oli Keskiviikko ilta. Jos ruumiita ei löydettäisi Pyhän tullen, niin sitt'ei enää ollut toivomistakaan, jonka tähden kiitos oli Pyhäaamuna tehtävä heidän edestänsä. Tom kauhistui.