"Katso! — Mitä tuo on?"
"Ei sinun tarvitse turhanpäiten pelättää minua vielä enemmän; olen jo melkein puolikuollut", huudahdin minä.
"Mutta katsohan, mitä tuolta vaahterametsiköstä tulee!"
"Lakkaa jo, Tom!"
"Suunnattoman suuri olento; se tulee meitä kohti!"
Hän oli niin kiihtynyt, että sai tuskin kuiskatuksi. En tahtonut katsoa sinnepäin ja kuitenkin tein sen. Olimme nyt polvillamme maassa nojaten leukaamme aitaa vasten ja tuijotimme tuskanhikeä valuen tietä pitkin. Olento kulki puiden varjossa, voimme nähdä sen oikein selvästi vasta, kun se oli aivan lähellämme ja astui selkeään kuunvaloon. Silloin kaaduimme maahan kuin salaman iskeminä — ei epäilystäkään, se oli Jack Dunlapin haamu! —
Pari minuuttia makasimme siinä liikkumattomina; kun taas katsoimme ylös, oli haamu kadonnut.
"Kuule", kuiskasi Tom, "kummituksethan näyttävät aina harmailta ja sumuisilta, ikäänkuin olisivat pelkkää usvaa, mutta tämä ei lainkaan."
"Ei; tunsin selvästi hänen silmälasinsa ja partansa."
"Niin, ja hänen vaatteensa, hänen vihreänmustankirjavat housunsa —"