"Me kaksi, minä ja Huck, olemme aivan yksinämme löytäneet vainukoiran avulla Jupiter Dunlapin ruumiin. Kaikki olivat heittäneet etsimisen; ilman meitä ei sitä olisi ikinä keksitty. Hän on murhattu, hänet on lyöty seipäällä kuoliaaksi; mutta minäpä aion löytää murhaajan, hän ei pääse käsistäni, niin totta kuin nimeni on Tom."
Täti Sally ja Benny hypähtivät kalpeina ja pelästyneinä seisaalleen, mutta setä Silas kaatui tuolilta eteenpäin lattialle ja huudahti ähkien: "Jumala minua armahtakoon — sinä olet löytänyt hänet!"
KYMMENES LUKU.
Nämä kauheat sanat kuullessamme seisoimme siinä kuin kivettyneinä emmekä voineet ainakaan minuuttiin liikuttaa jäsentäkään. Kun olimme hiukan toipuneet säikähdyksestämme, nostimme vanhuksen ylös ja asetimme hänet takaisin tuolilleen; hän antoi Bennyn silitellä ja suudella itseään, ja täti raukkakin koetti rauhoittaa häntä. Mutta he olivat molemmat niin hämmentyneet ja suunniltaan, että tuskin tiesivät mitä tekivät. Mutta kaikkein onnettomin oli Tom itse. Häntä kauhistutti ajatus, että hän oli ehkä syössyt setänsä turmioon. Jollei hän olisi ollut niin kunnianhimoinen ja halunnut tulla kuuluisaksi ja jos hän olisi jättänyt ruumiin etsimisen, niinkuin muutkin ihmiset, niin eihän lopultakaan olisi tullut milloinkaan mitään ilmi. Mutta ei kulunut aikaakaan, kun hän malttoi mielensä ja muutti ajatuksensa.
"Älä sano sitä enää toistamiseen, setä Silas; tuollaiset puheet ovat vaarallisia, ja myöskään ei niissä ole siteeksikään totta", vakuutti hän päättävästi.
Täti Sally ja Benny hengähtivät helpotuksesta nämä sanat kuullessaan; mutta setä pudisti surullisesti päätään.
"Ei, ei — minä sen tein — Jupiter raukka — minä sen tein!" — sanoi hän epätoivon äänellä, kyynelten valuessa alas pitkin poskia. Se oli kauheata kuulla.
Sitte hän kertoi edelleen, että se oli tapahtunut samana päivänä, jona Tom ja minä tulimme, auringon laskun aikaan. Jupiter oli häntä kiduttanut ja suututtanut, kunnes viha sai hänessä vallan ja hän löi häntä sauvalla päähän, niin että hän kaatui maahan. Hän katui heti tulisuuttaan; hän polvistui Jupiterin viereen, nosti ylös hänen päänsä ja pyysi, että hän toki puhuisi ja sanoisi, ettei hän ollut kuollut. Hän virkosikin pian; mutta kun hän näki, kuka piteli hänen päätään, hyppäsi hän ikäänkuin kuoliaaksi säikähtyneenä ylös, oli yhdellä harppauksella aidan toisella puolella, juoksi metsään päin ja katosi. Silloin setä luonnollisesti toivoi, ettei hän ollut tuottanut hänelle mitään vahinkoa.
"Mutta voi", jatkoi hän, "vain pelko oli puhaltanut häneen tuon viimeisen kipinän elinvoimaa, joka pian sammui; hän vaipui sitte maahan pensaikossa, missä ei kukaan voinut häntä auttaa, ja heitti henkensä."
Vanha mies vaikeroi ja itki; hän sanoi, että hän oli murhaaja, kantoi Kainin merkkiä ja saattoi perheensä huutoon ja häpeään. Hänen rikoksensa keksittäisiin, ja se veisi hänet hirsipuuhun.