YHDESTOISTA LUKU.
Seuraava kuukausi oli meille kaikille hyvin surullinen, Benny raukka koetti olla niin levollinen kuin voi; myöskin Tom ja minä teimme parastamme ilahuttaaksemme muita, mutta siitä oli vähän apua. Kävimme joka päivä katsomassa vanhuksia, mikä oli julman surullista. Setä Silas ei saanut enimmäkseen unta öisin tai sitte käveli unissaan; hän oli surkuteltavan näköinen ja kävi ruumiiltaan ja sielultaan yhä raihnaammaksi, niin että pelkäsimme kaikki, että hän sairastuisi ja kuolisi surusta.
Kun puhuimme hänelle rohkaisevia sanoja, pudisti hän vain päätänsä ja arveli, ettemme tietäneet, mikä taakka oli kantaa murhaa sielullaan; muuten puhuisimme toisin. Niin usein kuin toistimmekin hänelle, ettei ollut kysymyksessä murha, vaan varomattomuudessa tehty tappo, ei hän luopunut mielipiteestään. Niin, kun oikeudenkäyntipäivä lähestyi, oli hän vallan valmis tunnustamaan, että hän oli tappanut miehen edelläkäyneen harkinnan jälkeen. Se teki asian tietysti sata kertaa pahemmaksi; täti Sally ja Benny olivat menehtyä tuskasta. Kuitenkin otimme sedältä lupauksen, ettei hän muiden läsnäollessa puhuisi tavuakaan murhasta, ja olihan se edes lohdutus.
Kokonaisen kuukauden Tom mietti puhki päänsä, keksiäkseen jonkun keinon. Monta yötä minun täytyi valvoa hänen kanssaan ja punoa suunnitelmia, mutta väsytimme itseämme vain turhanpäin, sillä ei se johtanut mihinkään tuloksiin. Olin vihdoin niin masentunut ja alakuloinen, että neuvoin Tomia luopumaan koko yrityksestä; mutta hän oli toista mieltä eikä lakannut puhkomasta päätään yhä uusilla suunnitelmilla.
Niin tuli lokakuun keskivaiheilla oikeudenistuntopäivä. Olimme kaikki siellä, ja sali oli tietysti tupaten täynnä. Vanha setä Silas raukka näytti itse melkein kuin kuolleelta, niin onttosilmäiseltä, kuihtuneelta ja surkealta. Benny ja täti Sally istuivat hänen vasemmalla ja oikealla puolellaan, tiiviissä hunnussa ja surun murtamina. Mutta Tom istui puolustusasianajajamme vieressä ja yhtyi vähä väliä puheeseen; yleinen syyttäjä antoi hänen olla ja tuomari niinikään. Usein hän katsoi paremmaksi ottaa asian puolustajan käsistä kokonaan, sillä tämä oli vain nurkka-asianajaja eikä ymmärtänyt juuri hölynpölyä.
Valamiesten vannottaminen oli toimitettu, ja yleinen syyttäjä piti puheensa. Hän sanoi niin kauheita asioita setä Silasista, että täti Sally ja Benny alkoivat itkeä. Se, mitä hän kertoi murhasta, salpasi miltei hengityksemme, niin toista se oli kuin sedän kertomus. Hän sanoi todistavansa, että kaksi luotettavaa todistajaa oli nähnyt, kuinka setä Silas oli tappanut Jupiter Dunlapin. Se oli tapahtunut harkinnan jälkeen, sillä hän oli huutanut lyödessään sauvalla, että hän tahtoi tehdä hänet kylmäksi; sitte oli hän raahannut Jupiterin pensaikkoon, ja tämä oli silloin ollut jo vallan kuollut. Myöhemmin oli setä Silas palannut ja kuljettanut ruumiin tupakkamaalle, minkä seikan kaksi miestä voi todistaa. Yöllä hän oli sitte haudannut sen, ja silloinkin oli joku nähnyt hänet.
Ajattelin, että vanha setä raukka oli varmasti valehdellut meille, koska hän luotti siihen, ettei kukaan ollut nähnyt häntä, eikä tahtonut murtaa täti Sallyn ja Bennyn sydäntä. Siinä hän oli tehnyt aivan oikein; jokainen, jolla on vähänkin tunnetta ruumiissaan, olisi myös valehdellut, säästääkseen noilta kahdelta, jotka eivät kuitenkaan sille mahtaneet mitään, murhetta ja sydänsurua. Meidän puolustajamme naama kävi aattelevaiseksi, ja Tomkin oli silmäräpäyksen, ikäänkuin olisi saanut läimäyksen vasten suutaan, mutta pian hän taas malttoi mielensä ja oli olevinaan hyvin varma — mutta kuitenkin hänen mielensä oli levoton, sen tiedän. Kuulijain kesken syntyi puheen kestäessä kauhea kiihtymys.
Kun syyttäjä oli lopettanut, istuutui hän ja todistajat huudettiin esille. Ensin tuli useampia todistamaan, että setä Silas oli ollut vihamielinen murhattua kohtaan. He sanoivat kuulleensa usein hänen lausuneen uhkauksia Jupiteria kohtaan; suhde oli lopulta käynyt niin kireäksi, että koko maailma puhui siitä. Murhattu, joka pelkäsi henkeään, oli sanonut useammalle heistä, että setä Silas tappaa hänet vielä joskus.
Ristikuulustelusta, jonka Tom ja puolustusasianajaja panivat toimeen näiden todistajien kanssa, ei ollut mitään hyötyä; he pysyivät todistuksessaan.
Sitte astui Lem Beebe todistamaan. Se muistutti mieleeni tulomme päivän, kuinka Lem oli Jim Lanen kanssa kulkenut ohitsemme ja sanonut, että hän aikoi lainata koiran Jupiter Dunlapilta. Kaikki toistui muistissani: Bill ja Hans Withers, jotka puhuivat neekeristä, joka oli varastanut jyviä setä Silasilta, ja kummituksemme, joka tuli vaahterametsiköstä ja säikähdytti meitä niin kovin. Se istui nyt ilmielävänä edessäni, ja sillä oli kuuromykkänä ja vieraana oikein eri tuoli aitauksen sisäpuolella; siinä hän saattoi kaikessa rauhassa heittää säärensä toisensa päälle, samalla kun muut kuulijat olivat niin yhteensullotut, että voivat tuskin hengittää.