KEHRÄÄJÄT
Syksy käski harmaat tyttärensä, jotka nauttii vasta lapsi-ikää, täksi yöksi kammioni loukkoon.
Miksi mietin sateenkaarisillat täältä sinne, missä armas elää?
Syksyn neidet ottaa mustat kehrät, istuu ympärille puolikehään, kehrää hämärissä unirihmaa keskenänsä hiljaa kuiskutellen alinomaa, uupumukseen asti.
Yksi kehrää tuulen ullakolle inisemään, kuinka aika vierii. Toinen kehrää pöllön kirkon ylle kuuluttamaan, että surma kulkee.
Yksi kehrää vanhan pappi Krabben luokseni. Sen kallosuussa hampaat nauraa mulle hurjan sameasti, silmäkuoppain fosforiset läiskät lävistävät sydämeni seinät.
Yksi kehrää linnan valkeen rouvan: kellertävät hiukset hulmahdellen paljaan paidan yllä juoksee rouva kuten ennen, sata vuotta sitten sipsuttavin jaloin läpi huoneen, vaikka pappi Krabbe tappoi hänet.
Jumi iskee hamaralla seinään.
MYLLYN LAKASSA
Mä punaisen myllyn lakassa ehtoolla istuen kuulen: kaikkialla hiljainen soitto soi.