Laulu vaakalinnusta

Intialainen satu.

Vanhanaikainen runo

Ruissalo

Armas, sun kiharoissasi liehtoi suvinen tuuli, kun sinut tapasin viileessä toukokuussa vuokkojen kukkimisaikaan, sunnuntaina auringonläikkeessä Ruissalon rantatiellä.

Armas, näin, miten korvies pienet helmet
mustien hiustesi varjoon piiloittuivat,
sitten näin sinun silmäs, ja niitten kaivoon
upposi äkkiä sieluni jääden sinne.

Tammien alla me kuljimme iltaan asti.
Kuulimme peipposlintujen suloisen laulun.
Nousimme vuorille. Toukomettisen huilu
helähti laaksosta, miltei jalkaimme alta.

Poimimme alhosta vuokkoja silloin tällöin
ujoina, arkoina toistemme silmiä etsein.
Olimme hartaita. Turusta kuljetti tuuli
tuomiokirkosta suurien kellojen pauhun.

Itkimme melkein. Olimme onnellisia.
Silloin me kuulimme metsästä tumman soinnun:
kaukana jossain, oksien holviston alla
outo lintu valitti kummallisesti…

Kuuvannokassa