Ja kun me virran kaltaalla taas käytiin kahdestaan,
hän koski lumikädellään mua olkaan kumaraan.
Hän halas, ett' ois elämämme kevyt kukkanen.
Vaan olin lapsellinen, kuljin sydän itkien.
LUURANKO METSÄSSÄ PUHUU
Oi kuule, Jumalan kasvot ovat meitä tähyilleet molemmin silmin terävin ja kauaskantavin. Ne näkivät minut tylyksi ja sinut lempeäks: ja kumminkin sinä et rakastanut, vaan minä rakastin.
Oi kuule, Jumalan kädet ovat meihin tarttuneet:
ne kuljetti sinut kauas keskelle erämaan
ja minut aarniometsään, jossa oli kamalaa.
Ja sitten hän käski meitä luo toistemme vaeltamaan.
Oi kuule, Jumalan sanat ovat meidät tavoittaneet:
ne olivat hirvittävät, kun ne kiisivät maailmaan:
Te luulitte elämän helpoksi. Vaan kaikki on vaikeaa.
Joka askel tuo joko itkun tai kuoleman mukanaan.
Oi kuule, minä olin tyly ja kivisydäminen.
Minä lähdin ja eksyin ja kaaduin ja tässä olen nyt.
Ylt'ympärillä on metsä ja yö ja huuhkajat.
Minä olen kai kuollut ja yksin. Olen hyvin hämmästynyt.
Oi kuule, Jumala vaikeni ja istui synkistyen.
Hän näki minut. Ja sinut. Hän näki molemmat.
Minä toivoin, että hän tietäis, että olin väsynyt.
Ja kun hän sen tietäis, hän salleis, että tänne vaellat.
Oi, kuule, muttei hän sallinut, vaikka hän on hyvä mies,
mun kohtaavan sua milloinkaan silmin näkevin.
Hän huomas näet minut tylyks. Vaan sinut lempeäks.
Ja kumminkin sinä et rakastanut. Vaan minä rakastin.
VAINAJA
(A. E. Housmanin mukaan.)