LAINA: Miksi sinä epäilet sitä ilmaista? Sinä pelkäät jotakin.
VILPPU: Minulla ei ole syytä pelätä. Ja kun nyt niin räiskeästi sitä vaadit, niin sanon: Auralta sain.
LAINA (Kovin kummastellen). Auraltako?
VILPPU: Niin juuri.
LAINA: Milloinka niin?
VILPPU: Tänään — päivällä — vähää ennen tulipaloa.
LAINA: Nyt en minä ymmärrä mitään! Kuinka hän tuli ne sinulle antaneeksi? Mitenkä ja missä tarkoituksessa?
VILPPU: Otti vain ja kutsutti luokseen, kun päivälliselle kotia menin ja äitipuoli käski minun siinä sivumennen viedä hänelle lämpimät, otti ja pisti rahat kouraani, toivoen, että niin pian kuin suinkin menisimme yhteen.
LAINA: Tuo vasta on merkillinen menettely! Mitä rahoja ne sitte ovat ja mikä tarkoitus niiden antamisessa piilee? Etkös, Vilppu, ole sitä itsekin ajatellut?
VILPPU: Kummastuttihan se minuakin. Mutta kun se ne niin väkisin käteeni työnsi, niin kiitin ja otin. Miks'en sitte semmoista lahjaa olisi ottanut?