MANU (Väistäen häntä). Älä viitsi, Aura! Älä kajoa minuun käsilläsi!
AURA: Kuule! Mitä sinä sanot? Miksi lykkäät sinä minua luotasi? Manu,
Manu!
MANU: Sanoinhan; ei ole aikaa nyt! Minun täytyy lähteä! On jo niin myöhäkin.
AURA: Sitäkö varten sitte tulimmekin tänne? Näinkö sinä nyt minulle puhut? Eikö ole aikaa? Manu! Manu! Sanoitko, että sinun täytyy lähteä? Lähteä? Myöhäkö — meidän yhdessä olla? Manu!
MANU: Olen minä pahemmassa kuin pelissä kanssasi tässä nyt.
AURA: Niinkö? Ja minä kun olen kaikki sinun tähtesi tehnyt, kaikki, kaikki, saadakseni olla kanssasi, pitää sinut, omistaa sinut, saadakseni sinut omakseni aivan ja ollakseni onnellinen, minäkin kerran elämässäni. (Heittäytyy hänen kaulaansa.)
MANU (Riistää irti hänen kätensä kaulastaan). Anna olla, minä sanoin!
Päästä! Minun täytyy lähteä! Ei käy se päinsä enää.
AURA (Pitäen yhä häntä kädestä). Ja miks'ei? Miks'ei enää?
MANU: Sen sinä tiedät hyvin, Aura, sanomattanikin! Minulta sitä älä kysy! Hyvästi! (Irroittaa kätensä, survaisten samalla Auran luotaan, ja poistuu oikealle nopeasti.)
AURA (Lyyhistyy polvilleen nurmelle ja kirkaisee). Manu! Manu! Yksinkö minut jätät?! Yksin, yksin, yksin! (Vaipuu suulleen maahan hurjaan, hillittömään itkuun.)