Hemmo. Ei koskaan. Yhtä vähän kuin sinullakaan minua kohtaan koskaan mitään semmoista on ollut.
Liisi. Mitäs se sitte olisi ollut?
Hemmo. Tyhjää peliä vain. Niinkuin nytkin.
Liisi. Oikeinko tosissasi puhut näin? Niinkö sitte sen olet käsittänytkin?
Hemmo. Vieläpä paremmin: se on ollut vain kavala juoni, välikappale saavuttaaksesi tarkoituksesi.
Liisi. Joka, muka, on ollut?
Hemmo. Päästä tänne Alhoon hallitsemaan ja vallitsemaan. Nyt sen tiedät.
Liisi. Nyt sen tiedän. Kiitos, että sanoit. No, jos se oli minun tarkoitukseni, jos sellaisena seikkailijattarena vain minua olet pitänyt, niin minkälainen oli silloin sinun menettelysi? Muistelepas! Miksi sitte miltei joka päivä ensin minua milloin kävelemään, milloin soutelemaan, milloin ratsastamaan kanssasi noutamaan tulit?
Hemmo. Siksi että — —
Liisi (keskeyttää nopeasti) — — että se vain minua huvitti, — tietysti! Kohteliaisuudesta vain tahdoit minun mielitekojani tyydyttää. Kiitos! Se oli kauniisti tehty! Kiitos sitte siitäkin, että aina vain silloin tahdoit olla kanssani kahden kesken. Muistathan, muistathan? Kiitos sitte vielä siitäkin, että iltaisin, kun aurinko jo oli painunut järven taa ja harmaa hämärä oli laskeutunut salaperäiseksi, leppoisaksi peitoksi Alhon ja Kivistön maisemain yli, vielä kauan, kauan, kauan, myöhään yöhön, viitsit istua kanssani rannalla venelaiturin penkillä, istua ja haaveksia ja kertoella sydämimesi asioita…