Mikko (on Selman avatessa ovea, ilmestynyt kynnykselle).
Selma. Auttakaa, Mikko, auttakaa! Hän murhaa, hän tahtoo tappaa meidät kaikki.
Hemmo. Ei tarvita apua. Tässä on ase. Nyt sen näitte. Tuossa tuo on syypää kaikkeen. Peto, peto hän on, vaan ei ihminen.
Elvi. Hemmo! Sinä pelastit minut.
Selma. Jumalan kiitos, Hemmo!
Mikko (kuin itsekseen). Onko se sitte ollut mahdollista…?
Elvi. Rakas Hemmo! Sano nyt! Vastaa nyt! Voinko minä nyt jäädä?
Hemmo. Voit, Elvi. Nyt. Nyt se on mahdollista. Koetetaan nyt elää taas. (Painaa Elviä poveaan vastaan.) (Sitte Mikolle.) Niin, Mikko hyvä! Näin täällä on käynyt. Me olemme kaikki olleet suuressa onnettomuudessa mukana. Te olette Hiljanne kadottanut, kultaisen sydämmen. Häntä säälimme, suremme yhdessä. Mutta meillä on muisto häneltä, — lapsi. Sen olemme me, vaimoni ja minä, päättäneet nyt ottaa tänne kasvatettavaksemme. Teillähän ei voi olla mitään sitä vastaan? Ja tekin voitte asua täällä. Tahi, jos niin tahdotte, jäätte niinkuin ennenkin Takamaalle. Tekin olette meidän omamme nyt. (Puristaa Mikon kättä.)
Elvi. Niin, Mikko, niin!
Mikko. Nuori rouva siis jää?