Liisi. Tämähän on sen kauniin Hiljan isä. Minä kyllä hyvin muistan teidät ja hänen. Päivää! (Kättelee Mikkoa.) Minähän kävin myöskin kerran siellä teidän ihanassa Takamaan salokylässä. En tiedä, tokko te minua vielä tunnette?
Mikko. Kyllähän minä — luutnantskan — —
Selma. Tietysti. Muistaahan Mikko luutnantska Blomin.
Liisi. En koskaan unhota matkaamme sinne. Se kaunis metsätie, se pikku asuntonne humisevan kuusikon suojassa, mäen törmällä, vähän matkan päässä syvän järven rannasta!
Selma. Eikö totta, kuinka kaunista siellä on, Liisi?
Liisi. Ja kuinka siistiä, kodikasta, rauhallista sitte siellä sisällä!
Selma. Helena vainaja olikin niin kunnon ihminen ja hänen tyttärensä Hilja on perinnyt äitinsä kaikki hyvät ominaisuudet. Hänhän se siellä isänsä taloutta niin mainiosti hoitaa.
Liisi. Minusta tuntui kuin kaikella siellä olisi ollut omituinen hienompi leima. Hiljahan, tietääkseni, on jonkun aikaa täälläkin asunut? Eikö niin?
Mikko. Kyllä — —
Selma. Pienenä tyttönä — — kun Mikkokin täällä oli…