Hemmo (tulee). Kyllä.
Selma. Hyvänen aika! Sanohan, mikä Mikkoa vaivasi?
Hemmo (kävelee hermostuneesti edestakaisin). Kuka hänet tietää! Esitin hänelle appiukon tarjoumuksen muuttaa sinne maatilalle ja hän joutui siitä ihan päästä pyörälle. Mies, joka ennen on ollut niin tasainen, kiihtyi oikein silmittömäksi ja rupesi puhumaan puita heiniä.
Elvi. Siitäkö hän niin?…
Selma. Eipäs, kun jo häneenkin nykyajan villiytyminen on tarttunut!
Hemmo (luoden silmäyksen Liisiin). Ellei se ollut muuta yllytystä.
Liisi (ovelasti väistellen). On sitä, todellakin, harmia nykyään joka alalla. Vaan mitä sitä joutavista välittää ja turhaan itseään hermostuttaa. — Katsos, Hemmo, nyt me jo olemme Elvin kanssa hyviä ystäviä. (Suutelee Elviä poskelle). Minä pyysin häneltä vilpittömästi anteeksi äskeisen vallattomuuteni, kun olin niin tuhma ja loukkasin häntä kujeillani. Hän kyllä ymmärsi, ettei sillä ollut pahaa tarkoitettu.
Elvi. Ei nyt siitä enää — —.
Liisi (menee Hemmon luo ja laskee kätensä hänen olkapäilleen). Ethän sinäkään ole minulle siitä suuruksissasi? Annathan anteeksi sinäkin? Minä olen välistä niin häjy, niin häjy.
Hemmo (ottaen pois Liisin kädet ja väistyen hänestä). Kerrankin puhuit totta.