Elvi. Miks'eivät he minulle — —?
Liisi. Kummallista todellakin! (Pitkähkö äänettömyys.)
Elvi (tuijottaa mykistyneenä eteensä. — Sitte sanoo harvaan). Miksi? Minä — en — ymmärrä.
Liisi (vilkkaasti). Tästä minulle muistuu mieleen juttu, jonka joku aika sitte kuulin kerrottavan. — Oli muuan nuori rouva, joka kohta naimisiin jouduttuaan sattumalta sai kuulla, että hänen miehensä oli erään tytön kanssa tehnyt lapsen, ja suuttui siitä niin, että heti tahtoi erota ja erosikin lopulta miehestään. Minusta se tuntui vähän hassulta.
Elvi. Mitä — sinä — nyt — puhut? Miksi sinä — tuota — minulle — kerrot — nyt?
Liisi. Kun se muuten vain yht'äkkiä tästä juolahti mieleeni.
Elvi. Ei, mutta — — luuletko sinä — —? Luuletko sinä, todellakin? — —
Liisi. Mitä minä luulen?! Enhän minä mitään… Itsehän sinä sait minut siihen hullunkuriseen ajatukseen. Eihän sillä muuten tarvitse olla mitään yhteyttä sen asian kanssa. Vaikka kaikkihan tässä maailmassa voi olla mahdollista.
Elvi. Olisiko se todellakin mahdollista?!
Liisi. No, jospakin niin olisi, niin eihän se nyt sekään sen kummempaa olisi.