JEREMIAS (rehentelekse, ikäänkuin voitto olisi hänen puolellaan).
TUOMARI. Niin, teelle on siite todistettu.
SERAHVIINA (katsahdettuaan Samuliin, joka tekee hänelle merkkejä, että niin on laita ja että hän tunnustaisi asian). Niin no, tuota… No, jos ne kerran ovat sen nähneet ja todistaneet, niin olkoon menneeksi, (peloisasti vilkaisten Jeremiakseen.) Saatanhan minä sen sitte tässä oikeuden edessä sanoa sen asian, kuinka se oikeastaan oli…
TUOMARI. Niin, niin, sinun pide tunnusta kaikki eike sala miteen.
JEREMIAS (alkaa seuraavan puhelun aikana yhä enemmän nolostua) ja
SAMULI (käy yhä uljaammaksi).
SERAHVIINA (hätäisesti ja vilkkuen vuoroin Jeremiakseen, vuoroin Samuliin). Tunnustanhan minä… Niin, tuota… Kun minulla alkoi kahvit loppua… ja rahat loppui… ja Jeremias markkinoille käkesi… niin minä pyysin hänen sen porsaan myömään, siitä kun ei muuta ollut, kuin vastusta vaan. Mutta eihän se räähkä tehnyt sitä, vaikka kuinka penäsin; ilman otti ja läksi. Ja kun Samuli paraaksi osui meidän kautta kulkemaan — kirkolle oli justiin menossa — niin minä pyysin hänen, kun kahvit loppui ja kiusallanikin — miks' se Jeremias sitte mulle kiusaa teki?! — niin minä pyysin hänen, kun Lackmanin rouva kuului ristiäisiksi porsasta tahtoneen, ottamaan ja viemään Lackmanin rouvalle porsaan kaupaksi … Ja niin sen sitte Samuli minun pyynnöstäni otti ja veikin…
TUOMARI (Samulille). No, miks'ei sine site sitte ennen sanonut?
SAMULI. Kun se Serahviina pyysi, ett'en sitä sanoisi…
TUOMARI (Serahviinalle). Mik' sine sen teit?
SERAHVIINA (itkusuin ja peloisasti katsahtaen Jeremiakseen). Johan sen kuuli herra korkea laki ja oikeus. Enhän minä tuolta Jeremiakselta uskaltanut. Semmoinenhan se on, että ehkä oisi minut tappanutkin, Jumala sen tietää. Katsokaa, katsokaa, kuinka julmasti se nytkin minuun mulkoilee. — Vaan täytyihän se minun nyt tunnustaa, ett'ei Samulia olisi syyttömästi vankeuteen pantu eikähän se Jeremias nyt ainakaan tässä oikeuden edessä uskalla mulle mitään tehdä…