Liukku. Sen kyllä jo edeltäpäinkin saattoi arvata.
Riitta. Mutta teidän on heidät pelastettava, lautamiehet rakkaat, teidän. Teiltä sitä rukoilen. Ja te ette voi heitä langettaa. Sillä syyttömiä he ovat.
Kupia. Rauhoittukaa, Riitta. Me lupaamme, että teemme kaikki, minkä voimme.
Riitta. Te voitte ja teidän täytyy heidät vapauttaa. Sillä kavaluudella tahtoo Fincke heidät vain hengiltä saada päästäksensä meidän omaisuuteemme käsiksi. Hänen väkivallastaan olemme kyllä ennenkin kuulleet, hänen omanvoiton pyyntönsä kyllä ennenkin nähneet, hänen kovuuttansa kyllä ennenkin kokeneet. Mutta minkä nyt olen omin korvin kuullut, omin silmin nähnyt, oman sydämeni syvyydessä tuntenut, sillä ei enää määrää ole. Niin, viettelemällä minut ja lopettamalla sukuni kaiken tahtoo hän meidän talomme omiksensa saada. Siinä se, mitä hän vääryydellä tavoittelee. Ja siitä näkee, että vääryys on hänen puolellaan ja oikeus meidän. Vääryydellä hän vain muka kuninkaan asiaa ajaa. Häntäkö sitte tottelisitte, miehet?
Kupia. Me tottelemme omantuntomme ääntä ja sen saatte kohta kuulla.
Muut. Sen teemme kaikki.
Riitta. Hyvä. Tunnenhan teidät, lautamiehet. Tiedän siis, että päätöksenne on oleva oikea. Tiedänhän, että Maunun ja Ingon puolella olette olleet tähän saakka. Miksi hylkäisitte heidät nyt — viime hetkellä?! Heidän kanssansahan olette olleet yhtä mieltä aina. Eroaisitteko heistä nyt, — kun yhä selvemmin näkee, kuka on oikeassa?! Ettehän? Sitä en usko. Sortajamme, häpäisijämme häpeään joutukoot! Ja voitto olkoon meidän!
Liukku (ikkunan luona). Nimismies rientää tänne.
Riitta. Taivas! Miten pääsen täältä hänen huomaamattaan?
Kupia. Piiloittukaa meidän taaksemme. Noin.