— Minun sielutieteeni mukaan se on melkein selittämätön ongelma, — jatkoi Lauri. — Usein rakkaus ilmestyy puuskan tavoin, tulee aivan kuin äkkiä yllättävä tauti.
— Ja on silloin nimeltään intohimoa, — selitti Terttu.
— Niin sanotaan, — myönsi Lauri, — mutta se voi silloin silti olla sitä todellista, oikeata rakkautta, sillä siinä juuri on sitä veren- ja hengenheimolaisuutta, joka vetää yhteen kaksi "oliota" vastustamattomalla voimalla.
— Ehkä sitte sanot, ettei ilman intohimoa oikeata rakkautta olekaan? — kysyi Terttu.
— En uskalla väittää, mutta uskallan luulla niin olevan, — sanoi Lauri. — Uskallanpa luulla, että intohimoa sittenkin on olemassa siinäkin vastakkaisessa rakkauden lajissa, joka tulee hiipien kuin vaarallisin tauti, vaikka se silloin ei ole asianomaisten itsensä huomattavissa. Sanalla sanoen: se on veri, joka siinäkin vetää heidät toisiaan kohti.
— Se on siis niin vaarallinen asia? — kysyi Terttu ja hänen kysymyksessään piili monenlaisia eri vivahduksia: vakavuutta, leikkiä, ivaa, ehkäpä pieni salavihjaus Laurin mahdollisiin kokemuksiin sen asian suhteen.
Lauri sen huomasi ja vastasi samaan sävyyn:
— On, — kun ei tiedä koskaan, minkälaiset siitä voi olla seuraukset.
— Niinkö? — sanoi Terttu naurahtaen. Ja Lauri vastasi siihen vain kuivasti:
— Niin.