— Saanhan sinua nyt nähdä joka päivä, — lausui raukeasti rouva Alanne, ojentaen kätensä Laurille.
— Joka päivä tulen tätiä tervehtimään, jos täti vain sallii, — vakuutti Lauri ja kumarsi.
Rouva Alanne nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään ja Lauri poistui saliin.
— Miltä sinusta äiti näyttää? — kysyi Terttu Laurilta puoliääneen.
— Paljon, paljon muuttunut, — vastasi Lauri, myöskin ääntään hiljentäen. — Varsinkin kasvojen hipiä näyttää niin mullankarvaiselta, niinkuin sanotaan, — lisäsi Lauri.
Toini ja Terttu nyökäyttivät hänelle vain alakuloisesti päätään.
— Rouva Alannetta täytyy aina kuitenkin rohkaista, — sanoi Toini maisteri Honkasalolle.
— Tietysti, tietysti, neiti Syväri, — sanoi tämä. — Ymmärrän varsin hyvin, ettei koskaan saa sanoa sairaalle hänen tilansa olevan huonon.
Toini poistui taas rouva Alanteen huoneeseen ja Terttu ja Lauri jäivät kahden kesken. Etteivät puheellaan häiritsisi sairasta, menivät he ruokasaliin.
— Meidän äskeinen keskustelumme jäi täällä hieman kesken, — ryhtyi Lauri puhumaan. — Ja sinä löit minua vähän kuin puulla päähän, — jatkoi hän. Et ainakaan rohkaissut minua väitöskirjani suhteen.