— Niin, monta sanaa ette oikeastaan keskenänne vaihtaneet, — sanoi Terttu hyvin hellävaroen, vaikka juuri se seikka olikin häntä eniten kummastuttanut Helmin käydessä heillä sulhasensa kanssa.
— Huomasitko sinäkin sen? — kysäsi Lauri.
— Kyllä, — vastasi Terttu, — varsinkin kun sinä sanoit, että parikin kertaa olitte tavanneet toisenne.
— Niin, niin, se oli tuhmasti, — sanoi Lauri ja vaikeni.
Ja he astuivat pitkän matkan sanomatta toisilleen sanaakaan. Terttu odotti, sanoisiko Lauri vielä jotakin, alkaisiko hän selityksensä; Lauri taas mietti, mitä piti tehdä, sanoako nyt jotakin selitykseksi ja kuinka paljon oikeastaan.
— Kovin paljon on sunnuntaiyleisöä liikkeellä, — sanoi Terttu, kun he silloin tulivat Pitkällesillalle.
— Niin, — sanoi Lauri. — En tullut ajatelleeksi, että on sunnuntai, kun pyysin sinua kävelylle Eläintarhaan.
Siitä olisi puhe voinut kääntyä toiselle tolalle. Tuntui kuin Terttu olisi tahtonut pelastaa sillä Laurin pulasta. Laurille siinä olisi ollut hyvä tilaisuus jättää koko selitys, joka hänen omaatuntoaan painosti. Heidän pujotellessaan vastaan tulijoiden lomitse, lausuivatkin he toisilleen kaikellaista välinpitämätöntä, mutta ajatukset olivat molemmilla kuitenkin siinä asiassa.
— Minä en kertaakaan Hangossa kuullut sinulta, että sinä tunsit neiti Leinikön, jopa olit hänen koulutoverinsakin, — sanoi Lauri vihdoin.
— Eihän hänestä tullut puhe, — vastasi Terttu. — Tapasin kuitenkin Helmin siellä Hangossakin.