Terttu huo'ahti helpoituksesta ja vaipui nojatuolin selkäintä vastaan.
— Niinkö?! — oli taaskin ainoa kummasteleva sana, joka pääsi hänen suustaan.
— Siinä olivat rukkaset, jotka hänelle annoin, — selitti Helmi.
— Hän ei siis tahtonut sinua vaimokseen? — kysyi Terttu hiukan jo hilpeämmällä äänellä.
— Minä tulin lopulta siihen käsitykseen, — jatkoi Helmi vastaukseksi Tertun kysymykseen, — että se mies pelkää avioliittoa. Hänen rakkautensa on, vaikka kovin intohimoista onkin — kuinka minä sanoisin — tietoperäistä laatua. Hän miettii, harkitsee, punnitsee muka sen seurauksia. Sainpa häneltä lopuksi kuulla sen minulle hyvin vähän imartelevan lausunnon, että hän tavattomasti kyllä rakastaa minua, mutta ei tunne kunnioitusta, ei ainakaan tarpeeksi kunnioitusta minua kohtaan voidakseen naida minut.
— Niinkö?! — huudahti Terttu uudelleen ja tuosta huudahduksesta kaikui melkein vahingon ilo.
— Minä oikeastaan välitän viis' hänen kunnioituksestaan, vaikka minä puolestani kunnioitan häntä juuri tuon suoruuden tähden, sillä hän ei ole niinkään väärässä, — selitti Helmi avomielisyydellä, joka sai Tertun ällistymään. — Mutta minä olen kuin olenkin ylpeä siitä, että hän niin hurjasti tahtoi omistaa minut. Minä siis olen herättänyt hänessä tavattomassa määrässä niin sanottua lihallista rakkautta ja onhan se ansio sekin, jota ei saa halveksia. Kun siis sanon tämän näin suoraan sinullekin, Terttu, niinkuin sen olen hänellekin sanonut, niin miksei oikeastaan voisi minuakin kunnioittaa, jopa ihaillakin. Minä olen melkein varma, että sinä sittekin tällä hetkellä melkein ihailet minua juuri tästä avustani, ellet — sääli, — juoksi puhe virtana Helmin suusta. — Vastaa suoraan, — lisäsi hän, — kumpiko tunne sinussa nyt on vallalla?
— Minä en voi olla antamatta arvoa sinun itsearvostelullesi, — lausui Terttu. — Ja kun siitä samalla tuntuu kaikuvan omituinen omantunnon särkynyt sävel, niin en voi olla vilpittömästi sinua säälimättäkään.
Helmi hypähti paikaltaan, juoksi Tertun eteen ja suuteli häntä poskelle, ottaen hänen päänsä hellästi käsiensä väliin. Terttu ei ehtinyt saada kiinni hänen kädestään, kun hän jo oli hypähtänyt takaisin ja heittäytynyt rentonaan nojatuoliinsa, viskaten molemmat kätensä päänsä taakse ja jääden tuijottamaan kattoon. Tertusta näytti, kuin Helmin silmät olisivat saaneet omituisen kostean kiillon.
Kului muutama silmänräpäys molemminpuolisessa vaitiolossa. Terttu oli vaipua ajatuksiinsa eikä etsinytkään sanoja jatkaakseen puhelua. Seinän takana löi kello suristen kaksi.