ROVASTI. Niin. Minä en luule, mamma kulta, että kukaan antaa enemmän kuin kauppias Eronen.
RUUSTINNA. Hän on suuri Luukkas, pappa kulta, tuo Eronen. Voi on ainakin kolmen ja puolen tuhannen markan arvoinen.
ROVASTI. Ei tänä vuonna, mammaseni, ei tänä vuonna.
RUUSTINNA. Minä olen kuullut päinvastoin, pappaseni, että voin hinta nyt juuri on nousemassa ulkomaiden voimarkkinoilla.
ROVASTI. Kun ei vaan toteutuisi, kultaseni, sananparsi: ahneus viisaankin villitsee.
RUUSTINNA. Ahneus? Kuinka sinä nyt niin voit sanoa, kultaseni? Muistahan, että Rudolf ja Herman jo ovat yliopistossa — ja sinä tiedät mitä elämä Helsingissä maksaa! — Agnes, Robert, Miili ja Josef ovat kaikki koulutettavat ja kotona on vielä kolme, jotka ruokaa huutavat. Kuinka sinä nyt sitte voit sanoa: ahneus?!
ROVASTI (raapien korvallistaan). Katso taivaan lintuja ja kedon kukkasia, mammaseni! Kun Jumala kerran meille yhdeksän lasta antanut on, niin Hän heistä myöskin kyllä huolen pitää.
RUUSTINNA. Mutta huolettomina, pappaseni, eihän Hän siltä ole käskenyt ihmisiä elämään, vaan päinvastoin. — Ja, sitäpaitsi, pitää meidän muistaa, mitä tämä ihmisten ja vierasten paljous näin suuressa pappilassa maksaa.
ROVASTI (varoittaen etusormellaan). Mamma, mamma! Nyt sinä teet syntiä, kun sillä lailla napiset. Meidänhän pitää olla sydämmestämme kiitolliset, että minä vihdoin olen näin suuren ja hyvän seurakunnan paimeneksi päässyt.
RUUSTINNA. Enhän minä… Olenhan minä…