ANNI. No, minä keitän sillä aikaa kahvin. (Juoksee sisään.)
KUSTAAVA. Niin — keitä, keitä! (Hetalle.) Ja me tässä sillä aikaa tarinoidaan — kiikkulaudalla istuessamme.
HETA. Kun ei ole vuosikausiin tarinoitukaan. (Istuutuvat kiikkulaudalle.)
KUSTAAVA. Niin — ei, siitä saakka kuin anopeiksi tultiin.
HETA. Niin, kun anopeiksi tultiin, heh-heh-heh!
KUSTAAVA. On sekin, todenperään, hih-hih-hih-hih! — Mutta milloinkas te kotoa läksitte, kun näin varhain tänne kerkisitte?
HETA. Ennen auringonnousua, mitenkäs. Eihän sitä muuten olisi keritty näin varhain.
KUSTAAVA. Eihän. No oli se hyvä, että' näin varhain tulitte, niin ehditään vähän rupattaa, ennenkuin ne muut tulevat.
HETA. Niin, niin. No, vai niin! Vai tänne se Rustaava Mansikka sittenkin joutui Annin luo?
KUSTAAVA. Tänne jouduin, Heta kulta, tänne. Kun se Tahvo helluntain aikaan toissa vuonna kuoli, niin minnekäs minä? Tännehän minä.