JAKOV IGNATJEV (tulee perältä).
Nimessä kaikkein pyhäin!
ALEKSEI. Isä Jakov! Sun taivas tänne saattoi. Rauhassa tääll' olla tahdoin, vaan tuo hornan henki leponi häiritsemään tuli.
CHARLOTTE (joka sillä välin on noussut pystyyn). Hyvä! Sun jätän rauhaan. Mutta tämä, tämä (sieppaa kirjeen Aleksein kädestä) on mun ja sen ma mukanani vien.
(Rientää perälle.)
ALEKSEI.
Nyt, isä, näit, kuink' olen onneton.
(Heittäytyy isä Jakovin kaulaan.)
IGNATJEV. Rauhoitu, poikain! Vielä sullekin avulla Herran toinen aika koittaa. — Vaan nyt, tsarevitsh, riennettävä on. Lie juhla kohta lopussa. Sa toiste voit jälleen Afrosinjan nähdä.
ALEKSEI. Sinä siis tiedät, isä?
IGNATJEV.
Kaikki. Anna hänen
(osoittaa sivuhuoneeseen päin)
vain oitis lähteä!
ALEKSEI. Oi, kallein mulle on hänen henkensä nyt maailmassa.