ALEKSEI. Niin, isä. Raskas tyhjyys painosti mun mieltäin taannoin, mutta keveältä jo tuntuu nyt, kuin sumun haihduttua, ja tuoksuvata, tuorett' ilmaa hengin. Näin häälyväinen, kurja olen, isä.
IGNATJEV.
On, rakkahani, omatuntos herkkä.
Vaan tiedä, kaikk' on anteeks suotu sille,
mi tuntee virheensä ja tunnustaa.
ALEKSEI.
Se lohdutust' on mulle.
IGNATJEV. Onnettomaks' ei Luoja ihmistä oo tahtonut. On kukin oman onnensa vain seppä. Elämäss' onni joka ainoalle on tarjona. Ja ken sen löytää kerran, pitäköön siitä kiinni.
ALEKSEI. Minä, isä, sen myös nyt olen löytänyt. Mut, neuvo, opasta sinä mua, kuinka sen voin pitää. Isä, sinähän mun tunnet paraiten tilani!
IGNATJEV. Kun, rakkahani, minulta suoraan kysyt, tahdon suoraan myös sulle vastata. — On maailman alusta asti vallast' taistellut — kaks voimaa: hyvän, — pahan. Niinkuin yö ja päivä, pimeys ja valo, ovat ne vuorotellen aina vallinneet niin elämässä joka ihmisen kuin ihmiskunnankin. Sen, rakkahani, sinäkin, vaikka nuori olet vielä, kokenut kylliks olet. Valoisa sun oli lapsuutes, kun oma äitis sua hoiti, kasvatteli. Onnellinen Preobrashenskojessa myös ol' aika, sa jolloin meikäläisten — hengellisten — parissa sieluus ahnaast' ammensit kirkkomme pyhän opin. Siksi sulle ovatkin rakkaat hengelliset tiedot, olomme entiset ja vanhat tavat. Vaan pitk' ei ollut rauhan tyyni huomen. Pimeni pian valon vallan päivä sinulta ja myös — meiltä, kaikilta, joill' yks on sydän sekä mieli sama, kuin sulla. Isäs — hälle taivaan Herra lisätköön aina viisautta! — joutui pimeyden pahan hengen riivaamaksi ja valtaan Antikristuksen. Min Luoja ol' luonut, sen hän toiseks tahtoi luoda. Maan mullisti ja uudet tavat toi, — pakanain tavat, — vanhat olomme, isiltä perityt, hän hävitti, sitehet rakkahimmat ratkoi tyystin. Kaikk' uhrasi. Ei ketään säästänyt. Sinunkin armaan äitis, joka aina paheksui hänen toimiansa, pois erotti itsestään ja Susdalin lähetti luostarihin. Yhdeksän sä silloin olit vanha ja sen koommin et kertaa äitiäs oo nähdä saanut.
ALEKSEI. En hälle kirjoittaa, ei hänkään mulle saa enää, isä.
IGNATJEV. Niin, nyt sekin jo on kielletty. — Niin rakkahani, siten tek' isäs puolisolleen, äidillesi, jok' oli hänen tiellään. Äidittömäks hän eipä siltä sua jättänyt. Näät, ennenkuin hän laittoi luostariin Jevdokia Lopuhinan, hän jo talossa Menshikovin Katarina Skavronskajan sai nähdä. Ensin hänet, tuon Ruotsin sodan jätteen, lemmitykseen hän otti; tsaarittareks sitte teki. Näin äitipuolen sait. — Ja sillä välin myös kelpo opettajasi Nikifor Kondratjevitshin sijaan ulkolainen otettiin kasvattajaks sulle. Vanhain ei, näet, tiedot enää riittäneet, kun uusi harhaoppi sinuunkin ol' istutettava. Nyt ajettava sun päähäs oli sotatieteitä, väkisin eksersitsioihin vietiin alati sinut sekä kuljetettiin kitumaan sotaretkille. Ja sitte sinunkin täytyi oppis täydentää viel' ulkomailla. Sielläpä myös täyttyi sun, rakkahani, kovan onnes malja: sa puolisokses toisen valitseman sait naisen, — vääräuskoisen, mi nytkään ei vielä opistaan oo luopunut, — uskoomme oikeahan kääntynyt, ei kieltämmekään oikein oppinut. Pimeys maassamme, näät, täydelleen ol' saanut voiton, päässyt vallallen.
ALEKSEI.
On tuttu liiaks synkkä kuva tuo.
Minulle lohdutusta ei se suo.
Mut mik' on neuvos sitte?
IGNATJEV.
Rakkahani!
On velvollisuus joka ihmisen
pimeyden valtaa vastaan taistoon nousta —