ALEKSEI. Etäällä mulle onni häämöittää, — takana vuoren, pilviin kohoavan. Tie, jota neuvot, isä, nousta on tukala liian. Varrella sen näen jo verta tiukkuvan.
IGNATJEV. Sun kannamme me, jalkaas loukkaamatta, yli esteen. Bojaarit vartovat vain viittaustas. He, näet, huomen' iltana Nikifor Kondratjevitshin luokse neuvotteluun kokoontuvat. Ja sinne odottavat sinua he ja — Afrosinjas myöskin.
IVAN (Tulee perältä ja, ilmoitettuaan, poistuu).
Ruhtinas Aleksanteri Danilovitsh.
RUHTINAS MENSHIKOV (tulee). Tsarevitsh, sulta tsaari käskenyt on syytä tiedustella, miks et tullut sa juhlaan tänään?
ALEKSEI. Siitä tiedon olen jo kerran antanut.
MENSHIKOV. Ei tyydytä se Hänen Majesteettiansa. Sillä sinulla seurustella muiden kanssa, näköjään, voimia on kylliks' aivan.
ALEKSEI. Sekinkö multa kiellettäisiin jo, mä ett'en rippi-isääni sais nähdä?
MENSHIKOV. Hän kuitenkaan ei yksin tarpeen ollut oo sairasvuotehesi vieressä.
ALEKSEI. On, ruhtinas, se aika mennyt, jolloin sa mua tukastakin vetää sait. Vaan nyt, nyt sun ma kielelläsikään en enää salli mua loukata.
MENSHIKOV. Opetus, sulle annettu, mä näen, jo kantaa hedelmiä. Mutta tämän sun röyhkeytesi lisään höysteeks kyllä, kun tsaarillen vien selityksen, jonka sinulta käytöksestäsi hän vaatii.