— Voit, lapseni, sanoithan äsken rakastavasi Jumalaa niin suuresti. No niin, sinun tulee rakastaa häntä niin, ettei mikään maailmassa niin saata sinua murheelliseksi, kuin hänen pahoittamisensa, s.o. synninteko. Sehän, Elsani, on antaa sydämensä jollekin, kun suurin iloni on tuottaa hänelle iloa, suurin suruni saattaa hänelle surua. Tahdotko nyt tulla tuommoiseen sydämensuhteesen Jumalaan, Vapahtajaasi?
— Sen tahdon, äiti, — vastasi Elsa vakavan uskollisesti katsoen äitiä silmiin, — tahdon rakastaa häntä niin, niin, ja koettaa kaikki, minkä voin, ollakseni häntä murehuttamatta synnin teolla.
Ja pikku Elsa piti sanansa. Hän oli saanut tuntea synnin voimaa ja tunnonvaivojen katkeruutta, oli maistanut anteeksisaamisen suloisuutta, sentähden oli hän myöskin oppinut käsittämään Jumalan rakastamisen salaisuuden.
KAIKISTA HUPAISINTA.
Kalle ja Charlie olivat saman vuoden lapsia, melkein yhdenikäisiä, sillä Kalle täytti kahdeksan vuotta heinäkuussa, Charlie elokuussa. Mutta sepä olikin ainoa yhtäläisyys heissä; muuten olivat he niin erilaisia kuin kaksi pientä poikaa vain saattaa olla.
Charlie asui näet suuressa, kauniissa asumuksessa; hänellä oli oma huoneensa ja niin paljon leikkikaluja, että tuskin tiesi, mitä niillä tekisi. Kalle taas asui ahtaassa, kosteassa huoneessa isän, äidin ja kolmen pikku siskon kanssa, ja mitä leikkikaluihin tulee, ei hänellä semmoisia koskaan ollutkaan muita, kuin mitkä itselleen teki puupalasista ja kuusenkävyistä. Pikku Charliella oli kiiltonappiset hienot verkavaatteet, kirjaeltu paidankaulus, kihara, hyvin kammattu tukka ja pieni, siistitty nenä. Kalle-raukalla oli aina reikiä vanhoissa vaatteissaan, tukka takkuinen ja kampaamatta ja pikku nenänypykkä ei suinkaan ollut moitteettoman siistissä tilassa.
Molemmilla pojilla ei ollutkaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Kalle kuljeskeli kaduilla pienessä kaupungissa, jossa Charlie ja hänen äitinsä olivat kesäisin kylpemässä, kerjäsi kylpyvierailta ja sai joskus kolikon, jolla osti yhden pennin makeisia eukolta, joka istui torinkulmassa myymässä. Ja sill'aikaa oli Charlie äitinsä kanssa purjehtimassa tai leikkimässä puistossa ylhäisten kylpyvieraitten lapsien kanssa, ja jos pikku pojat joskus sattuivat vastatuksin, niin ne vaan epäillen ja ihmetellen katselivat toisiansa.
Mutta sitten tapahtui, että Charlie sai syntymäpäivänänsä lahjaksi suuren, kauniin rautavanteen, ja tämä tapahtuma saattoi molemmat pojat lähenemään toisiaan.
Sillä jokainen, joka itse on ollut pieni poika tai tyttö, tietää, mikä suuri huvi on juosta suuren vanteen perässä, ohjata sitä ojennetulla puikollaan ja nähdä, kuinka se tasaisesti ja nopeaan vierii hiekkakäytävällä. Kun siis eräänä aamuna pikku Kalle seisoen paljain jaloin kivikadulla ja kädet repaleisissa taskuissa kylpyhuoneen puiston edustalla katseli hienosti puettujen lasten leikkiä ja sai nähdä Charlien juoksentelevan uudella vanteellaan, valtasi hänet äkkiä vastustamaton halu itse hetkisen saada maistaa tuota huvia. Ja poistumatta hän pysyi aitauksen luona, joka erotti puiston kadusta, nousi varpaisilleen voidakseen kurkistaa puistoon ja hartain katsein seurata Charlien kaikkia liikkeitä.
Seuraavana päivänä hän tuli jälleen samaan paikkaan ja alkoi samalla tapaa kurkistaa nähdäkseen Charlien vannetta. Kuinka paljon lapsia siinä olikaan ja kuinka koreilta, ylhäisiltä ne näyttivät kaikkityyni! Mutta siitä ei Kalle huolinut ollenkaan, hänellä oli vaan vanne mielessään, ja kun hän sai nähdä sen tulla vierivän, Charlien ohjaamana, säihkyivät hänen silmänsä, ja hän ajatteli itsekseen, ettei varmaankaan koko maailmassa ollut niin onnellista pikku poikaa kuin Charlie oli.