"Ihmiskunnan kehityksessä on muitakin myötävaikuttajia kuin herätyssaarnaajain ja kolportöörien olettamat!" huudahti Sven täynnä uhkamielisyyttä, joka kuohahti esiin tuon nyt ensi kerran hellittyneen pakon alta, jonka kahleissa isän tahto häntä oli pitänyt.
Bengt tuli aivan kalpeaksi; hän nosti päänsä pystyyn, silmäterän alla valkuainen kimalsi kuin salama tummalla taivaalla. Sveniä värisytti. Hän ymmärsi taas nostaneensa isän mielessä yhden niitä raju-ilmoja, jotka hänenlaiselleen luonteelle olivat todellinen kauhu.
"Kyllä minä sinut, hyvä herra, opetan puhumaan kunnioituksella isäsi kanssa", sanoi Bengt hillityllä äänellä ja nipisti Sveniä niin kovasti korvasta, että Sven vapisi suuttumuksesta ja tuskasta, "opetan sinulle myös, että siinä kehityksessä, joka johtaa rauhaan ja onneen s.o. Jumalan valtakunnan lähestymiseen, ei ole muita myötävaikuttajia kuin ne, jotka tuovat meille pelastuksen synnistä ja kärsimyksistä, noista ihmissuvun ruttopaiseista. Muut vaikuttimet kaikki johtavat helvettiin, olkootpa ne maailman silmissä kuinka loistavat ja oivalliset tahansa… Pane tämä opetus mieleesi, hyvä herra, siitä on sinulla tulevaisuudessa paljon enemmän hyötyä kuin mielikuvitelmaisi tuudittamisesta, jotka kerran haihtuvat ja jättävät jälkeensä vain tyhjyyttä ja itsensä soimaamista…"
Sven ei vastannut; hän seisoi aivan liikahtamatta isän puhuessa ja katsoi häntä herkeämättä silmiin niinkuin hänen lapsena oli tapana tehdä. Viimein, kun muutaman sekunnin hiljaisuus, jota ainoastaan kellon tikutus ja Bengtin kiivas astunta lattian poikki häiritsivät, oli vierähtänyt, sanoi Sven matalalla äänellä:
"Ei maksa vaivaa puhua, isä, emme me koskaan voi katsoa asiaa samalta kannalta. Minulle on kaikki, mikä on suurta ja hyvää, niin, kaikki kaunis elämässä, heijastusta juuri siitä rakkaudesta, joka halajaa meitä pelastaa, ja jokainen sellainen myötävaikutin vie kohti samaa päämäärää. Mutta meillä on aivan erilaiset näkökohdat emmekä me voi toisiamme ymmärtää…"
Bengt asettui Svenin eteen ja katsoi häneen kauan. Suuttunut ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan ja antanut sijaa syvän tuskan piirteelle.
"Ilon, jota näinä päivinä annoit isänsydämelleni, otit nyt jälleen", sanoi hän surullisesti, "mene pois, toistaiseksi ei minulla ole enempää sanottavana sinulle…"
Hän kääntyi selin Sveniin ja viittasi kädellään osotteeksi, ett'ei hän enää tahtonut mitään kuulla. Sven seisoi hetken liikahtamatta ja katseli isää; sitten kiiruhti hän huoneesta.
Mutta kun Sven vapautui myrskypyörteestä, joka tuolla sisällä oli hänen ympärillään riehunut ja ikäänkuin pakottanut hänet miehuulliseen taisteluun oikeutensa puolesta, silloin puhkesi taas hänen lapsenmielensä epätoivoisella voimalla esiin. Hän syöksyi äidin huoneeseen, ja kun hän ei heti häntä löytänyt, huusi hän valittaen: "Missä on äiti, missä on äiti?" Kun hän viimein hänet tapasi, heittäysi hän hänen syliinsä ja purskahti itkuun; sillä hänen sydämensä oli niin rikkirevitty. Mutta sehän on hienotunteisten luonteiden osa yhteentörmäyksissä, jolloin tulee lausutuksi sanoja, joiden toivoisi jääneen lausumatta, jolloin petolliset ja kiihtyneet tunnelmat jännittävät mielen äärimmilleen.
"Äiti", nyyhkytti hän, "minä tunnen itseni niin kovin onnettomaksi … se oli vaikeaa, vaikeampaa kuin luulinkaan… Isä ei minua lainkaan ymmärtänyt … hänen sanansa tarttuivat arimpiin tunteisiini kuin kovat, tylyt kädet… Hän nostaa ilmoille kaiken, mikä sydämessä on kehnointa ja ruminta … aivan niinkuin sinun läheisyydessäsi tulee hyväksi ja iloiseksi, niin tulee pahaksi ja epäluuloiseksi isän seurassa… En ymmärrä senkaltaista jumalanpelkoa, sellaista rakkautta … ei, hänessä ei ole rakkautta, ja siksi ei hän liioin voi osottaa…"