Rouva Hermansonin levolliset piirteet vavahtivat, ja silmien ilme muistutti ärsytettyä eläintä. Hänet valtasi suuri epävarmuus, hän haparoi oikeinta ja viisainta vastausta tuohon kysymykseen, joka sisälsi niin paljon.
"En tiedä, haluaako tyttäreni olla kirjevaihdossa herra konsulin kanssa", sanoi hän lopullisesti näennäisellä rauhallisuudella, jonka takana kiihtyneet tunteet värisivät ja lepattivat, kuin tuuli vasten jännitettyä purjetta, "hän jätti kaupungin saadakseen olla rauhassa, ja, jos mahdollista, tointuakseen. Tokkohan teette oikein, jos vielä häntä häiritsette?"
"Joll'ei neiti Hermanson tahdo olla kirjevaihdossa kanssani, voi hän vallan yksinkertaisesti lähettää takaisin kirjeeni — eikö niin?" vastasi Bengt mielenliikutuksen tukahuttamalla äänellä, mutta entinen jäykkä hymy huulillaan. "Toivon, ett'ette loukkaa minua kiellollanne, en luule, että edes tyttärenne sitä hyväksyisi, niin ankara ja järkähtämätön kuin hän onkin…"
Hän naurahti hermostuneesti, pakotetusti, mutta katse puoliksi suljettujen silmäluomien alla hehkui harmista ja kärsimättömyydestä.
Rouva Hermanson seisoi hetkisen epäröiden; sitten huokasi hän syvään, meni viereiseen huoneeseen ja tuli pian takaisin, kädessä paperilappu, jonka hän ojensi Bengtille.
"Tämä on toistaiseksi hänen osotteensa. Mutta", — hän loi Bengtiin katseen, joka samalla oli rukoileva ja käskevä, — "muistakaa, että hänen äitinsä sen antoi."
"Tuhannet kiitokset", huudahti Bengt, tarttuen innokkaasti paperiin, "lupaan, ett'en käytä väärin hyvyyttänne. Ja pyydän, rouva Hermanson", lisäsi hän ja kävi äkkiä todella totiseksi, "älkää uskoko pahaa minusta, minä vakuutan, että Ester on minulle kaikkein kallein … henkeni on halpa hänen rakkautensa ja kunnioituksensa rinnalla…"
Rouva Hermanson ei voinut vastata; hän tarttui ojennettuun käteen, ja kun Bengt lähti, vaipui hän mielenliikutuksen valtaamana tuolille, ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin…
Heti kun Bengt tuli kotiin, istuutui hän kirjottamaan Esterille. Ja sitä tehdessä kulkivat hänen ajatuksensa ja tunnelmansa yhtämittaisena virtana lauseitten takana, joita hän muodosteli. "Kuinka olen oikeastaan voinut olla niin typerä ja leikkiä piilosilla oman itseni kanssa?… Olisin voinut säästää sekä häneltä että itseltäni tämän surun ja eron. Tiesinhän, että jos Falkenstern kerran saa jotain päähänsä, täytyy hänen toteuttaa se, olipa sitten kysymys tukkien uittamisesta Vångaa pitkin tai rakastetun naisen omistamisesta… Jos olisin voinut, olisin tarjonnut hänelle vain rakkauteni ja ollut hänelle kuolemaan saakka uskollinen… Mutta hän ei ole sellainen … hänenlaisiaan naisia rakastetaan vain aviomiehinä… Siksi otan hänet vaimokseni … niin, siksi, enkä tyydyttääkseni sinua, sinä pikku matelija, joka uskalsit uhata minua ja vielä nytkin rohkenet tulla esiin ja katsoa minua ilkeine, läpitunkevine silminesi… Sinun uhkauksesi ei ole mitään vaikuttanut… Voisin sinun uhallasi uhrata sekä hänen onnensa että omani… Mutta, kas, minä en tahdo … minä tahdon omistaa hänet, ja kun Bengt Falkenstern jotain tahtoo, niin hän sen täyttää…"
Kirje oli hellä, kiihkeä, joka sana huokui lämmintä rakkautta ja kaipausta. Hän sanoi rakastaneensa Esteriä ensi näkemästä asti, ja että nyt, kun hän oli kadonnut, Bengt oli ymmärtänyt, ett'ei voinut elää ilman häntä, — tahtoiko hän siis ottaa vastaan hänen kätensä ja sydämensä, Bengt tekisi hänet niin onnelliseksi, kuin konsana rakastettu ja ihailtu nainen voi olla? Viimeksi pyysi hän häntä palaamaan kohta kotiin — hän oli odottanut jo kyllin kauan. Hän lopetti sanoilla: "tule, hellästi rakastettu, kaipaavan Bengtin luo!"