"Mitä, eikö se sinun mielestäsi pue minua?" vastasi Ester nauraen.
"Tietysti, tiedäthän, että kaikki pukee kaunotarta", vastasi Bengt, nauraen hänkin, "mutta hattu ei sovi rouva Falkensternille…"
"Hattu, jonka äiti-kulta on ommellut", huudahti Ester puoliksi leikillisesti, puoliksi pahoillaan, ottaen hatun päästään ja suudellen sitä pari kertaa, "minä pidän siitä, minä! Ensiksikin siksi, että hän on sen ommellut, eihän hän voinut antaa minulle paljon, ja tämä kuuluu hänen pienten lahjainsa joukkoon … ja myös siksi, että se on hieno ja aistikas…"
Hänen lempeään ääneensä tuli jotain sitkeää ja taipumatonta, ja hän asetti suurella päättäväisyydellä hatun päähänsä ja järjesti kauan ja huolellisesti tukkaansa kuvastimen edessä. Bengt kohautti olkapäitään ja kääntyi pois; häntä kohtasi vastarinta, jota hän tällä kertaa oi kyennyt murtamaan. Mutta hän ei päässyt harmistaan hatun vuoksi, päinvastoin se kasvoi päivä päivältä, teki hänet alakuloiseksi ja ärtyiseksi ja häiritsi hänen rakkaudenonneaan. Esterkään ei ollut tavallisella iloisella mielellään, hänessä ahersi levottomasti aavisteleva tunne — oliko mahdollista, ajatteli hän, että heidän välilleen nyt jo tuli epäsointua — — eihän merkinnyt mitään, ett'ei Bengt pitänyt hatusta, mutta olisihan hänen pitänyt käsittää lapsenrakkauden tunnetta, joka sai Esterin asettamaan äidin pikku lahjan niin korkealle!…
Eräänä päivänä heidän viivähtäessään Münchenissä tuotiin hotelliin kaupungin hienoimmasta muotikaupasta aski, jossa oli Esterin osote, ja kun hän avasi kannen, oli askissa kallis ja aistikas hattu. Hän hymyili hieman pakotetusti ja katsoi kysyvästi Bengtiä, ottaessaan hatun hitaasti esiin.
"Niin, minulta se on!" vastasi tämä nauraen, "nyt kun tulet aurinkoiseen Italiaan, täytyy sinun olla toisin puettu kuin kaukana pimeässä Pohjolassamme!"
Ester käänteli hattua ja katseli sitä, mutta hänen kasvoihinsa tuli totinen, miettivä ilme. Niin paljon kätkeysi tähän vähäpätöiseen ulkonaiseen tapahtumaan… Hänen alakuloinen äänettömyytensä sai heti myrskypilven nousemaan Bengtin otsalle.
"Sinun täytyy muistaa, kuka olet, pikku Ester", hän sanoi ja otti tätä leuasta, koettaen laskea leikkiä, vaikka silmät säihkyivät tummina pidätetystä suuttumuksesta, "sinun täytyy tyytyä pukeutumaan, niinkuin rouva Falkensternille sopii."
"Mutta eiväthän vaatteet tee ihmistä", väitti Ester matalalla äänellä.
"Ei, mutta ihminen määrää vaatetuksensa, hänen ulkomuotonsa ja elämänolonsa määräävät, kuinka hänen tulee pukeutua. Mikä sopi Ester Hermansonille, ei ovi Ester Falkensternille. Se sinun täytyy oppia ymmärtämään."